Vieraillessaan Sodankylässä vuonna 2000 sanoi Paolo Taviani, että elokuvissaan veljensä Vittorio Tavianin kanssa he käsittelivät historiallisia aiheita, mutta niiden kautta samalla nykyaikaa. Kun televisiosta nyt Ukrainan-sodan aikana tuli heidän Tähtikirkas yönsä (1982), tämä asia nousi paremmin esille kuin aikaisemmilla katsomiskerroilla. Elokuvassa näkökulma sotaan on 6-vuotiaan Cecilian. Tästä asetelmasta syntyy kokonaiskuva, joka on sekasortoinen ja ymmärryksen ulkopuolella. Sodan raakuus sekoittuneena Cecilian mielikuvituksen fantasiamaailmaan tekee asioista täysin käsittämättömiä - niin kuin sota on.
Nyt ei
kokonaan kykene ymmärtämään sitä järjettömyyttä, joka on
Venäjän hyökkäyksen takana. Cecilia
ihmettelee vielä enemmän. Hän ei pysty miettimään
syyllisyyskysymyksiä, eikä sellaisella ole väliäkään, koska
kauheus on koko ajan päällä joka tapauksessa. Vanhemmat ihmiset
eivät siinä kaaoksessa ehdi selittää asioita, joten Cecilia
vain ihmettelee, mistä tässä on kysymys. On toisen maailmansodan
kesä 1944 ja mitä tämä oikein on, kun pitää lähteä karkuun
joitakin saksalaisia, mutta sitten on myös mustapaitaisia
italialaisia miehiä, jotka ovat pahoja? Onko käynnissä
sisällissota, vaikka Cecilia
ei tällaista sanaa ja käsitettä tietenkään ymmärrä?
Mitä
tämä oikein on, kun on italialaisiakin, joita pitää pelätä?
Fasistit, mustapaidat. Puhutaan kuitenkin saksalaisista. Lopulta
nähdään muutama amerikkalainenkin,
joilta saa purkkaa ja miehet tupakkaa – mitä tämä nyt sitten on?
Toisaalta
kaikki on Cecilialle myös mielenkiintoisen jännittävää.
Ukrainassa nyt ei varmaan jännittävyys nouse mitenkään
kärkiasiaksi, mutta Cecilia ottaa touhusta tämäkin puolen irti,
kun kaiken lisäksi on ”San Lorenzon yö”, tähdenlennon yö
elokuun
10. päivänä,
jolloin italialaisen kansanperinteen mukaan unelmat toteutuvat. Sota
ei tietenkään ole unelma, mutta onhan se jotain uutta.
Aikuisille
Lorenzon yö sisältää elämän ja kuoleman koko kirjon, on onnea
ja surua, rakkautta ja vihaa.
Jo 1954 Tavianin veljekset tekivät ensimmäiseksi elokuvakseen
lyhyen
dokumenttifilmin San Miniato, luglio ʼ44,
joka
kuvasi traumaattisia sodanaikaisia kokemuksia heidän
kotikaupungissaan San Miniatossa Toscanan alueella. Heidän isänsä
oli jyrkkä antifasisti, ja samaan aiheeseen Tavianit palasivat
Tähtikirkkaassa yössä (La notte di San Lorenzo).
Tämä elokuva esitettiin
pimeänä syyskuun iltana 1982 Locarnon Piazza Grandella,
jossa sen näki ulkoilmaesityksenä 8000 ihmistä.
Siinä
vieressä on kirkko, johon kyläläisiä silloin sodan ajan
tähtikirkkaana yönä piispa neuvoi menemään, koska sen
rakennuksen viholliset olivat luvanneet säästää räjäytyksiltä.
Osa asukkaista ei tuohon lupaukseen uskoneet, vaan lähtivät pakoon
ja etsimään amerikkalaisia vapauttajia. Osa meni kirkkoon ja
joutuivat saksalaisten tai fasistien kostohyökkäyksen uhreiksi.
Pakoon lähtevien joukossa on myös Cecilia, joka mielessään luo
tuosta vaelluksesta satumaisen ja myyttisenkin seikkailun.
Elokuvallisesti Cecilian muistikuvat muodostuvat paikoin kuin
surrealistisiksi uniksi, joissa voittajina ovat kreikkalaisiksi
sotureiksi hahmottuneet partisaanisankarit.
Vittorio
Taviani syntyi 1929 ja Paolo 1931. Lukioikäisinä he näkivät
Roberto Rossellinin Paisán
(1946)
ja
vasta se sai veljekset järkyttymään sodan kohtauksista, kun
he niitä realistisessa elokuvassa näkivät. Ukrainalaisten
lasten
ei tarvitse
elokuvia odottaa nähdäkseen tosiasioita,
koska netti ja
televisio
ovat nyt sellaisia tiedonvälittäjiä, joita pienellä Cecilialalle
ei ollut käytettävissään.
Yhteenvedonomaisesti voi sanoa, että Cecilian runolliset fantasiat konkretisoituvat kuitenkin puhtaaksi pasifismiksi. Ukrainan kaupungeissa ja pelloilla ei fantasialle ole sijaa. Eikä pasifismillekaan, koska rauhaan ei tunnu pyrkivän kukaan. Suomessakin on selvästi sellaista henkeä, että rauhaa ei ole syytä tavoitella, vaan Ukrainan sotilaallista murskavoittoa.
kari.naskinen@gmail.com