Yli kolme tuntia kestävä Barry Lyndon (1975) oli aikoinaan ensikatsomisella tylsistyttävää puudutusta. Monet ammattikriitikotkin olivat samaa mieltä: Stanley Kubrickin huonoin elokuva. Myöhemmin on käynyt niin kuin usein, että arviot muuttuvat paljonkin, ja nykyisin jotkut pitävät Barry Lyndonia jopa Kubrickin parhaana. Muutaman viime vuoden aikana olen katsonut sen kaksi kertaa, viimeksi aivan äskettäin, ja edelleen se oli pitkäveteinen sepustus sotaan lähtevästä irlantilaisesta keplottelijasta. Upseerin kanssa käymänsä kaksintaistelun jälkeen Redmond Barry lähtee kotoaan ja liittyy sotaa käyvään Britannian armeijaan 1700-luvulla, vaihtaa sitten Preussin armeijaan, ja vaikka seitsenvuotinen sota loppuu, Barryn omat seikkailut jatkuvat.
On elokuvalla myös vakava sanoma. Se kertoo sodan varjolla siitä maailmanmenosta, jonka tärkein elementti on raha. Elokuvan lopussa kertojan äänellä kuullaan kuitenkin, että ”tällä hetkellä kaikki tässä tarinassa esiintyneet henkilöt, sekä hyvät että pahat, rikkaat ja köyhät, ovat kaikki samanarvoisia”. Niinpä, mutta on asia kerrottu paremmin miljoona kertaa elokuvissa, kirjallisuudessa ja missä milloinkin.
Yksi ongelma elokuvassa on päähenkilöä esittävä Ryan O´Neal. Vaikka ei pitäisi vanhoja muistella, niin kyllähän O´Neal jäi koko loppu-uransa ajaksi Peyton Placen ja Love Storyn vangiksi. Barry Lyndonissa hän on kuin puupökkelö, jota ei mikään hetkauta. Menee omaisuus, vaimo, koira tai jalka, niin O´Neal on vain ”cool”. Koko elokuva on samanlainen: kaikki on yhdentekevää. O´Neal on yksi kaikkien aikojen pökkelöimpiä filmitähtiä. Viimeksi katsoin televisiosta Walter Hillin ohjaaman Keikkakuskin (1978), jossa O´Nealin näytteleminen (oleminen) pankkirosvojen autokuskina ei mitenkään eroa Redmond Barryn roolista.
Eniten elokuvaa on kiitelty sen visuaalisuudesta. Oscar-palkinnotkin se sai kuvauksesta, lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja musiikista. Tämäkin osoittaa, että Kubrickin ja O´Nealin ansiot noteerattiin vähäisiksi. Nyt kun koko elokuva on nostettu arvostelija-ammattilaisten toimesta jalustalle, tämä kertoo enemmän arvostelijoista kuin elokuvasta. Kun sanotaan, että Barry Lyndonin hämyiset kuvat luovat hienoa tunnelmaa, niin siitä vaan, mutta parasta olisi, jos elokuvaa lyhennettäisiin tunnilla tv-esityksiä varten. Millään tempulla sitä ei pysty kuitenkaan nostamaan Kubrickin tuotannossa ohi Kunnian polkujen (1957), Spartacuksen (1960), Lolitan (1962), Tohtori Outolemmen (1964), 2001: Avaruusseikkailun (1968), Kellopeliappelsiinin (1971), Hohdon (1980), Full Metal Jacketin (1987) ja Eyes Wide Shutin (1999).
Vaikka ovathan tällaiset uustulkinnat ja -tuomiot yleisiä. Tähän liittyy myös perässäjuokseminen. Kun jokin elokuvaraamattu nostaa yllättäen jonkin tuhoon tuomitun teoksen vuosien tai vuosikymmenten kuluttua pinnalle, muut seuraavat perässä. Sama koskee kaikkia taiteen ja viihteen lajeja.
Sekin on jokseenkin varmaa, että joskus tulevaisuudessa Sodankylän elokuvafestivaaleilla juhlitaan myös Puupäätä, Eemeliä ja Kummelia, koska ne kuvaavat kansatieteellisen syvästi menneen ajan yhteiskunnan emotionaalisia funktioita ja deduktiivisia restelienssejä.
Barry Lyndon perustuu William Makepeace Thackerayn veijariromaaniin The Luck of Barry Lyndon (1844). Thackeray kirjoitti, että ”meidän on vain muutettava näkökulmaa ja suurimmatkin teot vaikuttavat halpamaisilta”. Yhtä hyvin päinvastoin. Näkökulma voi tehdä huonosta hyvän ja hyvästä huonon.
kari.naskinen@gmail.com
