Sodat toistavat vanhaa kaavaansa

 

Washington D.C.:ssä toimivan Cato Institute -ajatushautomon puolustus- ja ulkopolitiikan vanhempi tutkija Ted Galen Carpenter kirjoitti The Guardianissa Venäjän hyökkäyksen alettua, että monet ennustivat Naton laajentumispyrkimyksen johtavan sotaan Ukrainassa. Nämä varoitukset jätettiin huomiotta ja nyt maksetaan hirvittävää hintaa siitä Yhdysvaltojen ylimielisyydestä, kun Ukrainasta tehtiin Naton poliittinen ja sotilaallinen pelinappula.

Kansainvälisen politiikan professorit Tuomas Forsberg (Tampereen yliopisto) ja Heikki Patomäki (Helsingin yliopisto) ovat kirjoittaneet laajan keskusteluartikkelin Ukrainan sodan kontrafaktuaalisesta historiasta eli ”toteutuneiden tosiasioiden vastaisesta historiasta”, jota voidaan pitää myös historiallisena jossitteluna. Kysymys on periaatteessa niistä asioista, joilla sota olisi voitu välttää. Tämä on yleensäkin rauhantutkimuksen ja miksei koko kansainvälisen politiikankin tutkimuksen perinteisessä ytimessä.

Forsberg kirjoittaa, että ensimmäiseen maailmansotaan johtanut kehityskin on nähty analogiana Ukrainan sodalle ja yhtymäkohtia on haettu myös toisesta maailmansodasta, jolloin Venäjä nähdään Saksana ja Putin Hitlerinä. Mutta mitä sellaista Ukraina teki, että Venäjä sinne hyökkäsi - miksi Venäjä hyökkäsi juuri Ukrainaan (eikä esim. Kazakstaniin) tai miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan juuri 2022 (eikä esim. 2012)?

Venäjän puolelta Ukrainaa ja Naton laajenemista verrataan toista maailmansotaa edeltävään kehitykseen. Siinä missä monet entiset itäblokin maat etsivät Natosta turvaa Venäjää vastaan muistellen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, siinä venäläiset muistelevat aktiivisesti kuinka Itä-Euroopan valtiot Suomesta Bulgariaan liittyivät akseliliittoon vuosina 1940-41. Kaikki tällaiset historialliset analogiat vääristävät todellisuutta ja ovat vaarallisia muodostaessaan vihamielisiä toimia nyt.

Forsberg luettelee sodan perussyitä: Naton laajentuminen, Venäjän demokratisoitumiskehityksen epäonnistumista ja Putinin persoona Venäjän johtajana.

”Viimeistään nyt näyttää selvältä, että kestävän, yhteisen eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän rakentamisessa 1990-luvulla epäonnistuttiin. Venäjän kokema uhka Naton laajentumisesta on helppo nähdä sodan välittömänä syynä, mutta mikäli Nato ei olisi laajentunut, olisiko sota voitu silloinkaan välttää? Käytäisiinkö sotaa pikemminkin nyt Puolassa, jos Nato ei olisi laajentunut ja Venäjän kehitys olisi silti ollut sitä mitä se oli”, pohtii Forsberg.

LÄNNEN LUPAUS

Naton laajentuminen sinänsä ei 1990-luvun puolivälissä ollut vääjäämätöntä, sillä ajatukselle ei ollut Yhdysvalloissa Clintonin kauden alussa mitään erityisen laajaa tukea. Itäisen Keski-Euroopan maiden halu päästä jäseneksi ei kuitenkaan olisi helposti hellittänyt, joten paine laajentumiselle olisi jatkunut. Tähän keskusteluun on olennaisesti liittynyt kysymys väitetyistä lännen rikkomista lupauksista Venäjälle, että Nato ei laajentuisi. Myös monet läntiset tutkijat ovat korostaneet tällaisten petettyjen lupausten tuottaneen epäluuloa ja syvää katkeruutta Venäjällä. Toisaalta voidaan sanoa, että kyse oli yksittäisistä suullisista lupauksenomaisista välipuheista, jotka eivät olleet osa mitään virallista sopimusta. Näitä vakuutteluja annettiin aikana, jolloin Neuvostoliittoa johti Gorbatshov vielä vallinneen kylmän sodan loppuvaiheessa eikä uuden Venäjän johtajille Jeltsinille tai Putinille Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Sen sijaan Venäjä sitoutui ETYJin puitteissa useasti Pariisin 1990 asiakirjasta lähtien uutta eurooppalaista turvallisuusjärjestystä määrittäneeseen periaatteeseen, että suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa. Tätä pidettiin yhteensopivana sen ajatuksen kanssa, että Eurooppa on kokonainen ja vapaa.

Lisäksi pitää muistaa, että Putin hyväksyi, joskin vastentahtoisesti Naton laajentumisen ensimmäisen ja toisen kierroksen vieraillessaan Helsingissä syksyllä 2001. Naton laajentumiseen Baltian maihin ei suhtauduttu hysteerisesti, ja niinkin hurjia suunnitelmia oli, että Natossa oltiin valmiita pohtimaan jopa Venäjän jäsenyyttä Natossa.

Länsi myös otti huomioon Venäjän intressejä entisen Neuvostoliiton alueella. ”Rauhanturvaamista” Georgiassa ja Tadzikistanissa ymmärrettiin ja suvaittiin lännessä hyvin pitkälle tai kritisoitiin vain muodollisesti. Venäjä otettiin 1990-luvulla mukaan myös johtavien teollisuusmaiden G7-ryhmän kokouksiin jäseneksi, vaikka taloudellisilla mittareilla se ei tähän ryhmään olisi kuulunutkaan.

Kokonaan toinen kysymys on se, olisiko länsi voinut tehdä enemmän vahvistaakseen Venäjän demokratiakehitystä 1990-luvulla. Onko utopistista edes ajatella, että demokraattisesti hallittu Venäjä ei olisi ajautunut sotaan Ukrainassa, koska demokratiat eivät yleensä sodi keskenään.

Heikki Patomäki kirjoittaa, että keskeisen kulminaatiopisteen muodostivat Ukrainan kriisi 2013 ja sitä seuranneet Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota 2014. Krimin miehitys oli vastoin kansainvälistä oikeutta ja eskaloi konfliktia suursodan partaalle, mutta se oli silti vain askel prosessissa, joka oli jatkunut jo pitkään – ja Venäjä oikeutti sitä vedoten yksipuoliseen Kosovon itsenäisyysjulistukseen 2008.

Näitä ennen oli Ukrainan talous heikentynyt merkittävästi ja Ukraina kamppaili IMF:n lainojen ja Euroopan naapuruusohjelman ehtojen kanssa. Yhteiskunnallisia ja poliittisia jakoja syvensivät myös USA:n, EU:n ja Venäjän aktiiviset yritykset puuttua Ukrainan kehitykseen. Konfliktin laajenemisprosessi oli jo varsin pitkällä 2013, kun Euromaidanin mielenosoitukset alkoivat. Eikä vuoden 2014 jälkeen enää ollut kyse siitä, mitä Ukraina teki, jotta sota olisi voitu välttää, paitsi siinä tapauksessa, että se olisi käytännössä luopunut suvereniteetistaan ja alistunut Moskovan kontrolliin.

SODAN LOPPUMISESTA
MONTA VAIHTOEHTOA

Patomäki sanoo tammikuussa 2022 ajatelleensa, että kun Ukraina ja länsi tosiasiassa kieltäytyivät loppuvuodesta 2021 neuvottelemasta Venäjän vaatimuksista, Putinin hallinto oli itse ajautunut ja myös ajettu nurkkaan. Edessä häämötti sota.

Entä sodan loppuminen? Forsberg: ”Sota voi päättyä Venäjän voittoon, mutta silloinkaan se tuskin kykenee hallitsemaan Ukrainaa tai laajempaa Ukrainasta miehitettyä osaa tehokkaasti, vaan konflikti jatkuisi vähintään piilevänä. Sota voi myös päättyä Venäjän tappioon, mutta se edellyttäisi vallanvaihtoa Kremlissä, sillä on vaikea nähdä, että Putinin johtama Venäjä tunnustaisi hävinneensä sodan. Sota voi päättyä neuvoteltuun rauhaan, mutta tämä vaatisi kuitenkin jotakin muutakin vastaantuloa Venäjältä kuin vain Ukrainan nykyhallinnon legitimiteetin tunnustamista.”

”Sota saattaa loppua myös jonkinlaiseen pattitilanteeseen ilman varsinaista kattavaa rauhansopimusta. Mahdollista on sekin, että sota laajenee eikä ydinaseiden käyttöäkään voida sulkea pois.”

Patomäki: ”Paras mahdollisuus on neuvoteltu sopimus ja de-eskalaatio. Monista esteistä huolimatta tämä saattaa myös olla todennäköisin mahdollisuus. Suurin osa väkivaltaisista konflikteista ja sodista päättyy jonkinlaiseen vastavuoroisesti neuvoteltuun sopimukseen. Ukrainalaisten sotilaallinen vastarinta ja lännen sanktiot voivat helpottaa tätä lyhyellä aikavälillä, vaikka molemmat voivat myös johtaa konfliktin entisestään eskaloitumiseen etenkin pidemmällä aikavälillä. Toinen mahdollisuus on Moskovan hallituksen kaatuminen. Joidenkin länsimaisten poliitikkojen lausunnoista voidaan päätellä, että massiivisten sanktioiden ideana on pakottaa Venäjä taloudellisen ja poliittisen romahduksen partaalle.
Länsimaissa nyt laajalti vallitseva toivo siitä, että Venäjän kansa nousisi Putinia vastaan tai että Venäjällä tapahtuisi vallankaappaus, voi olla vailla pohjaa, jos katsotaan esimerkiksi sanktioiden todennäköisiä vaikutuksia. Pakotteilla on myös toinen sisäpoliittinen vaikutus; kun kansallismielinen yhtenäisyyden vaatimus vahvistuu, se johtaa usein maan sisäisten erimielisyyksien tukahduttamiseen. Kun hallituksista tulee yhä sortavampia, opposition toiminnasta tulee entistä vaikeampaa.”

”Yksi mahdollisuus on Vietnamin, Afganistanin ja Irakin historiallisten kokemusten toistaminen, toisin sanoen pitkä ja verinen sota, josta Venäjä vetäytyy katkeran kamppailun jälkeen hyväksyen lopulta tappion. Kun otetaan huomioon molempien osapuolten emotionaalisesti latautunut asemoituminen konfliktissa ja nyt tapahtunut keskinäisriippuvuuden aseistaminen toisen osapuolen kukistamiseksi, konfliktin eskalaatio näyttää kuitenkin selvästi todennäköisemmältä kuin sen pelkkä pitkittyminen.”

Amerikkalaisella Truthout-sivustolla eilen Noam Chomsky kehotti keskittymään ydinsodan estämiseen ja rakentavan rauhanohjelman luomiseen eikä juuttumaan väittelyyn ”oikeutetusta sodasta”.

Chomskyn mukaan on hyvä syy olettaa, että jos USA vakavissaan osallistuisi rakentavan ohjelman toteuttamiseen, se parantaisi mahdollisuuksia lopettaa kauheudet Ukrainassa. Rauhanohjelman olisi pidettävä sisällään Nato-jäsenyyden poissulkeminen, ei hyökkäyksellisiä aseita eikä uhkaavia sotaharjoituksia, Minsk 2 -tyyppinen ratkaisu Donbassiin ja Krimin tilanteen hyväksyminen.

”Ukrainalle pitäisi pyrkiä järjestämään jonkinlainen liittovaltiomalli, joka sisältää jonkin verran itsehallintoa Donbassin alueelle. Se ei olisi mitään uutta maailman asioissa. Mikään tapaus ei ole identtinen, eikä mikään todellinen esimerkki ole läheskään täydellinen, mutta liittovaltion rakenteet Euroopassa ovat mm. Belgiassa ja Sveitsissä. Vakavat diplomaattiset ponnistelut voivat löytää ratkaisun tähän ongelmaan tai niillä voi ainakin hillitä liekkejä”, sanoi Chomsky.

kari.naskinen@gmail.com