Gilles tekee kohti kuolemaa
vievällä kuljetuksella kuorma-auton lavalla vaihtokaupan toisen
miehen kanssa, antaa tälle leivänpalan ja saa itse persialaisen
kirjan, jonka tämä toinen mies on varastanut vuokraisännältään.
Kirjan etulehdellä on omistuskirjoitus Rezalle ja allekirjoituksena
Bawbaw, joka farsin kielessä tarkoittaa isää. Kun teloitus sitten
on edessä, Gilles huutaa, että ei hän ole juutalainen ja näyttää
kirjaa. Se
pelastaa Gillesin ja matka jatkuu saksalaisten leiriin,
jossa hänet ottaa tutkittavakseen leirin kokkien johtaja
Hauptsturmführer Koch. Sodan päätyttyä Koch on suunnitellut
muuttavansa Teheraniin perustamaan ravintolaa, joten hän pyytää
Gillesiä opettamaan hänelle farsin kieltä.
Gilles on
nokkela. Farsin
kielestä
hänellä
ei ole
hajuakaan,
mutta kun vaihtoehtona on kuolema, hän lupaa opettaa Kochia. Ensin
sovitaan neljä uutta sanaa päivässä, mutta tahti tiivistyy ja
Kochin sanavarasto karttuu. Puolen
vuoden kuluttua Koch osaa jo 600 ”persialaista
sanaa”. Niin
karttuu Gillesinkin, jonka on itsekin muistettava jokainen Kochille
syöttämänsä
siansaksan sanansa. Jännittäviä tilanteita syntyy. Varsinkin yksi
vartija
epäilee Gillesin persialaisuutta koko ajan ja Gilles tietää, että
hänen salaisuutensa voi paljastua hetkenä minä hyvänsä. Jos
kertomuksessa on yhtään todellisuuspohjaa, niin hurja on tilanne
ollut.
Ihmetyttää
vain, että kun Koch on vakaasti päättänyt lähteä Teheraniin,
niin kai mahtava Saksan armeijan organisaatio olisi jotakin kautta
saanut hänelle hankituksi vaikka sanakirjankin avuksi.
Pitkin
tarinaa tilanteet ovat periaatteessa komediallisia, mutta ei naurata,
kun vaara on koko ajan läsnä – ja kertovathan sadutkin usein
vaaroista. Aitoa komediallisuuttakin elokuvassa on, kun upseeriston
ja keittiöhenkilökunnan yksityisasioita vähän vatvotaan.
Elokuva
on valkovenäläistä tuotantoa, mutta kieli on saksaa ja iso osa
päähenkilöistä on tuttuja saksalaisia naamoja. Varsinainen
keskitysleirikuvaus tämä ei ole, sillä niistä tuttuja kaameuksia
ei näytetä. Natsien ja sodan olemuksetkin tulevat kyllä selvästi
esille, mutta koska tarina
on
varsinaisesti kielestä
ja muistista, nousee
hetkittäin esille jopa inhimillisyys Kochin henkilöstä.
Yhden
sävyn tähän suuntaan antaa lisäksi se, että Kochin veli on jo
1930-luvulla paennut natsivaltaa Teheraniin.
Kokonaistilanteen
synkkyydestä kertoo kuitenkin leirin
komentajan huoneen takaseinällä osoittelevasti oleva
jäljennös
Arnold Böcklinin
maalauksesta Kuolleiden
saari
(1880).
Elokuvan
on ohjannut ukrainalainen Vadim
Perelman,
joka
ehkä varttitunnin lyhentäen olisi saanut juttuun tehokkaammkin
ytyä.
Gillesin
roolissa on erinomainen argentiinalainen Nahuel
Pérez Biscayart,
joka meilläkin tunnistetaan ainakin elokuvista
Näkemiin taivaassa (2017)
ja
äskettäin
televisiosta tulleesta kirjailijaelokuvasta Stefan
Zweig - jäähyväiset Euroopalle (2016).
Klaus
Kochina
on
monista elokuvista tuttu Lars
Eidinger,
viimeksi
Alfred
Nyssenin
roolista sarjaelokuvassa Babylon
Berlin (2020).
kari.naskinen@gmail.com
lauantai 18. syyskuuta 2021
Siansaksaa sakemannille
Onpa
mielenkiintoinen elokuvakertomus
natsien työleiriltä 1942: juutalainen nuorimies on pakomatkalla
Antwerpenistä kohti Sveitsiä, jää Ranskassa kiinni ja viedään
ammuttavaksi, mutta pelastuu, kun huijaa olevansa isän puolelta
persialainen. Persian
oppituntien (2020)
juoni
on alkutekstien mukaan tositapahtumien innoittama ja perustuu
saksalaisen Wolfgang
Kohlhaasen novellikokoelmaan
Kielen
keksiminen ja muita tarinoita (1977).
En paljasta jännittävää juonta, mutta ensimmäiset kymmenen
minuuttia voi referoida: