lauantai 18. syyskuuta 2021

Siansaksaa sakemannille

Onpa mielenkiintoinen elokuvakertomus natsien työleiriltä 1942: juutalainen nuorimies on pakomatkalla Antwerpenistä kohti Sveitsiä, jää Ranskassa kiinni ja viedään ammuttavaksi, mutta pelastuu, kun huijaa olevansa isän puolelta persialainen. Persian oppituntien (2020) juoni on alkutekstien mukaan tositapahtumien innoittama ja perustuu saksalaisen Wolfgang Kohlhaasen novellikokoelmaan Kielen keksiminen ja muita tarinoita (1977). En paljasta jännittävää juonta, mutta ensimmäiset kymmenen minuuttia voi referoida:


Gilles tekee kohti kuolemaa vievällä kuljetuksella kuorma-auton lavalla vaihtokaupan toisen miehen kanssa, antaa tälle leivänpalan ja saa itse persialaisen kirjan, jonka tämä toinen mies on varastanut vuokraisännältään. Kirjan etulehdellä on omistuskirjoitus Rezalle ja allekirjoituksena Bawbaw, joka farsin kielessä tarkoittaa isää. Kun teloitus sitten on edessä, Gilles huutaa, että ei hän ole juutalainen ja näyttää kirjaa.
Se pelastaa Gillesin ja matka jatkuu saksalaisten leiriin, jossa hänet ottaa tutkittavakseen leirin kokkien johtaja Hauptsturmführer Koch. Sodan päätyttyä Koch on suunnitellut muuttavansa Teheraniin perustamaan ravintolaa, joten hän pyytää Gillesiä opettamaan hänelle farsin kieltä.

Gilles on nokkela. Farsi
n kielestä hänellä ei ole hajuakaan, mutta kun vaihtoehtona on kuolema, hän lupaa opettaa Kochia. Ensin sovitaan neljä uutta sanaa päivässä, mutta tahti tiivistyy ja Kochin sanavarasto karttuu. Puolen vuoden kuluttua Koch osaa jo 600 ”persialaista sanaa”. Niin karttuu Gillesinkin, jonka on itsekin muistettava jokainen Kochille syöttämänsä siansaksan sanansa. Jännittäviä tilanteita syntyy. Varsinkin yksi vartija epäilee Gillesin persialaisuutta koko ajan ja Gilles tietää, että hänen salaisuutensa voi paljastua hetkenä minä hyvänsä. Jos kertomuksessa on yhtään todellisuuspohjaa, niin hurja on tilanne ollut.

Ihmetyttää vain, että kun Koch on vakaasti päättänyt lähteä Teheraniin, niin kai mahtava Saksan armeijan organisaatio olisi jotakin kautta saanut hänelle hankituksi vaikka sanakirjankin avuksi.

Pitkin tarinaa tilanteet ovat periaatteessa komediallisia, mutta ei naurata, kun vaara on koko ajan läsnä – ja kertovathan sadutkin usein vaaroista. Aitoa komediallisuuttakin elokuvassa on, kun upseeriston ja keittiöhenkilökunnan yksityisasioita vähän vatvotaan.

Elokuva on valkovenäläistä tuotantoa, mutta kieli on saksaa ja iso osa päähenkilöistä on tuttuja saksalaisia naamoja. Varsinainen keskitysleirikuvaus tämä ei ole, sillä niistä tuttuja kaameuksia ei näytetä. Natsien ja sodan olemuksetkin tulevat kyllä selvästi esille, mutta koska tarina on varsinaisesti kielestä ja muistista, nousee hetkittäin esille jopa inhimillisyys Kochin henkilöstä. Yhden sävyn tähän suuntaan antaa lisäksi se, että Kochin veli on jo 1930-luvulla paennut natsivaltaa Teheraniin.

Kokonaistilanteen synkkyydestä kertoo kuitenkin leirin komentajan huoneen takaseinällä osoittelevasti oleva jäljennös Arnold Böcklinin maalauksesta Kuolleiden saari (1880).

Elokuvan on ohjannut ukrainalainen Vadim Perelman, joka ehkä varttitunnin lyhentäen olisi saanut juttuun tehokkaammkin ytyä. Gillesin roolissa on erinomainen argentiinalainen Nahuel Pérez Biscayart, joka meilläkin tunnistetaan ainakin elokuvista Näkemiin taivaassa (2017) ja äskettäin televisiosta tulleesta kirjailijaelokuvasta Stefan Zweig - jäähyväiset Euroopalle (2016). Klaus Kochina on monista elokuvista tuttu Lars Eidinger, viimeksi Alfred Nyssenin roolista sarjaelokuvassa Babylon Berlin (2020).

kari.naskinen@gmail.com