Pienentyneet vappumarssit kertovat työväenliikkeen heikkenemisestä

Koronakauhun takia ei vappumarsseja järjestetä tänäkään keväänä. Ilman tätäkin on niiden merkitys vähentynyt. Ennen aikaan SDP ja SKDL olivat niin napit vastakkain, että vasemmiston vappumarssejakin piti olla kahdet. Vappu oli vuosikymmeniä työväenliikkeen sisäinen voimainkoitos, jossa kolmantena lenkkinä puolensa valinneena oli ammattiyhdistysliike. Jos koronaa ei olisi, tänä vappuna järjestettäisiin monilla paikkakunnilla SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteisiä vappumarsseja ja -juhlia. Historiantutkija Tapio Bergholm (SDP) sanoo tämän vappuviikon Demokraatti-lehdessä, että ”yhteiset vappumarssit kertovat työväenliikkeen heikkenemisestä”.

Heikkeneminen näkyy tietenkin vaalituloksissakin, mutta Bergholm tarkoittaa sitä, että taistelu on tietyllä tavalla tauonnut. Työväenliike on sadan vuoden aikana saanut aikaan niin paljon olojen paranemista, että nyt voi jo hengähtää: ”Vapusta on tullut karnevalistinen piknikvappu. Vappumarssille osallistuvat enää leppoisan tapaamisen merkeissä aatteeseen erityisen myötämielisesti suhtautuvat ja järjestöväki.”

Leppoisa on tilanne koko vasemmiston sisällä. Sosiaalidemokraattien ja kommunistien vihanpitoa ei enää puoluetasolla tarvita, koska Vasemmistoliittokaan ei ole kommunistiseen vallankumoukseen pyrkivä puolue.

Mikään lopullinen asetelma ei tämä vasemmistokonsensuskaan välttämättä ole. Bergholm: ”Esimerkiksi jos työnantajat jatkavat sopimisen ja kompromissien halveksuntaa sekä yrittävät ajaa ay-liikkeen toimintaa alas työpaikoilla, voisi ristiriitojen kärjistyminen tuoda kansan kadulle.”

Vapun alla Stora Enso päätti lopettaa Veitsiluodon paperi- ja sellutehtaansa. Toimitusjohtaja Annica Bresky sanoi syyksi sen yksinkertaisen tosiasian, että paperinkysyntä on pitkään ollut laskussa ja korona on tilannetta entisestään vaikeuttanut. Tuotantoa on maailmassa tällä hetkellä liikaa 15 paperikoneen verran. Sen sijaan kun UPM viime vuonna lopetti paperitehtaan Kaipolassa, sanoi toimitusjohtaja Jussi Pesonen syyksi Sanna Marinin johtaman hallituksen ja ay-liikkeen. Tämän vihapuheensa Pesonen toisti nyt Veitsiluodon tapauksen yhteydessä, mutta ei maininnut, että Stora Enso päätti lopettaa myös Kvarnsvedenin vastaavanlaisen tehtaan Ruotsissa.

Suomen ay-liike ei varmaankaan ole vaikuttanut Kvarnsvedeniin asti. Vaikka Annica Bresky puhui rehellisemmin, niin kyllähän Stora Enson kohdallakin on kysymys vain voittojen maksimoinnista. Yli 30 maassa toimivan yhtiön liikevaihto oli viime vuonna 8,6 miljardia euroa ja liiketulos +650 miljoonaa euroa. Tehtaiden lopettamisilla siis pyritään vain yhä suurempien voittojen saalistamiseen.

Samalla tässä kaikessa on kysymys siitä, että suomalaista sopimusyhteiskuntaa halutaan elinkeinoelämän toimesta romuttaa. Isoille yrityksille pyritään antamaan entistä enemmän valtaa päättää näistä asioista keskenään. Tarkoitus on sivuuttaa työntekijöiden järjestöt kokonaan ja pysyvästi. Näin yksittäinen työntekijä sopisi itse työehdoistaan ja vahtisi itse sitä, että työnantaja vahvempana osapuolena noudattaisi tuota työsopimusta.

Eero Heinäluoma sanoo, että ”jos sopimusyhteiskuntaa puolustavat eivät löydä toisiaan, voi edessä olla myös politiikan balkanilaistuminen. Lisää entistä repivämpiä taisteluja ja paluu lyhytaikaisten hallitusten aikakauteen.” (Demokraatti 29.4.) Tämä kehitys ehkä vaikuttaa vappumarsseihinkin, jos niitä taas vuoden kuluttua pystytään järjestämään.

PUNALIPUT KIELLETTIIN,
SAK HANKALUUKSISSA

Ensimmäisen työväen vappujuhlan Suomessa järjesti Helsingin kirjatyöntekijöiden yhdistys 1890 ja ensimmäinen työväestön yhteinen vappukulkue organisoitiin Helsingissä 1895. Särö näin alkaneeseen vappujuhlintaan tuli 1918, kun kansalaissodan voittanut valkoinen osapuoli suhtautui työväen juhlintaan varauksella. Vappujuhlia häirittiin 1920-30-luvuilla säännöllisesti ja esimerkiksi Etsivän keskuspoliisin tarkkailijat pitivät vappujuhlia silmällä ainakin 1930-luvun alkupuoliskolle saakka. Yksityistä silmälläpitoa oli paljon myöhemminkin, ja ainakin SKDL:n vappumarssille osallistuneet joutuivat joskus vaikeuksiin yksityisillä työpaikoillaan.

Vuonna 1933 sisäasiainministeriö asetti työväen vapputapahtumille rajoituksia: punaisten lippujen käyttö ja uhittelevien työväenlaulujen laulaminen julkisilla paikoilla kiellettiin.

Jatkosodan jälkeen työväenliikkeessä syntyi taas yhteishenkeä, ja mm. Tampereella 1945 sosiaalidemokraatit ja maan alta julkisuuteen päässeet kommunistit järjestivät yhteisen vappujuhlan. Sen järjestivät SDP:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SKP:n Tampereen piirijärjestö, Tampereen ammatillinen paikallisjärjestö ja TUL:n Tampereen piiri. Jyväskylässä demarien työväenyhdistys järjesti yhteiset vappujuhlat kommunistien kanssa 1945-48.

Näin tapahtui Helsingissäkin. Vuonna 1946 siellä syntyi kuitenkin kärhämä sosiaalidemokraattien suuttuessa siitä, että kommunistit olivat kantaneet yhteisessä vappukulkueessa omien johtomiestensä, esimerkiksi Terijoen hallituksen pääministerin Otto-Wille Kuusisen, isoja kuvia. SDP:n Helsingin kunnallisjärjestö esittikin, ettei SDP enää osallistuisi samoihin vappujuhliin kommunistien kanssa, mutta SDP:n puoluejohto päätti, että yhteisiin vappujuhliin oli mentävä. SDP ei kuitenkaan enää suostunut yhteisiin julisteisiin, kuten kahtena aiempana vuonna.

Todellisuudessa nämä vappuasiat olivat paljon vakavampia johtuen SAK:sta. Se nimittäin halusi 1940-luvun lopusta alkaen pitää ammattiosastot ja ammatilliset paikallisjärjestöt erossa vappujuhlien järjestelyistä. Kovin kiista käytiin 1950 kommunistien johtamien ammatillisten paikallisjärjestöjen oikeudesta järjestää vappujuhlia, jolloin SAK ajautui hajaannuksen partaalle. Rajun arvostelun ja yhtenäisyyspyrkimysten välinen jännite teki SKP:n ay-politiikasta tuolloin tempoilevaa. Ay-liikkeen kommunistien ristiriitaiset pyrkimykset ja toimet johtuivat siitä, että he joutuivat vappukriisin kärjistyessä palvelemaan kahta herraa: kommunististen puolueiden tiedotustoimistoa (Kominform) ja Maailman ammattiyhdistysten liittoa (MAL).

SAK:n kommunistit seurasivat tiukan antisosialidemokraattisen Kominformin linjanvetoja, joiden mukaisesti tuli paljastaa oikeistososialidemokratian antautuminen kotimaisten kapitalistien ja USA:n sodanlietsojien juoksupojaksi. Arabian posliinitehtaan lakko 1948 ja syksyn 1949 lakkoliikkeen katkerat kokemukset tukivat näitä näkemyksiä. Toisaalta juuri noiden kelvottomiksi moneen kertaan paljastettujen sosiaalidemokraattien kanssa oli pyrittävä yhteistyöhön, jotta ay-liike olisi Suomessa vahva ja SAK pysyisi jäsenenä kommunistien johtamassa MAL:ssa.

Tämä SAK:ta koskeva sisältö on sivujuonne SAK:n historiahankkeesta, jonka tutkimustulokset ovat esillä teoksessa Tapio Bergholmin kirjassa Sopimusyhteiskunnan synty I, Työehtosopimusten läpimurrosta yleislakkoon, SAK 1944-56 (Otava, 2005). Nyt Bergholm tekee kirjaa Mauno Koiviston muistelmista 1955-66, jolloin Koivisto oli Helsingin Työväen Säästöpankin tomitusjohtajana.

kari.naskinen@gmail.com