Tällaisen mielenkiintoisen asian tuo esille Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, fil. tri Anu Koskivirta kirjassa Diasporan Viipuri, joka ilmestyi viime vuonna Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran kustantamana. Komitean ehdotus oli, että evakoiden sijoituspaikka muodostettaisiin joko Helsingin viereen sen pohjois-koillispuolelle tai Pohjanmaalle Kokkolan ja Raahen välille.
Talvisodan aikana evakkotaipaleelle lähti yhteensä noin 430 000 ihmistä, joista viipurilaisia noin 73 000 ja Viipurin maalaiskunnasta noin 16 000. Jatkosodan takaisinvaltauksen jälkeen iso osa evakoista palasi vanhoihin koteihinsa, mutta 1944 tuli lopullinen lähtö, kun sota hävittiin. Lisäksi uusia evakkoja tuli Petsamosta. Tilanne oli vaikea sekä konkreeettisesti että asenteellisesti.
Koneen säätiön verkkosivulla on historiantutkijan, fil. tri Tuomas Teporan selvitys noiden aikojen kokemushistoriasta otsikolla ”Itsekkäistä evakoista ja ahneista isännistä”. Koska evakkoja ei lopulta sijoitettu yhteen paikkaan, vaan joka puolelle maata, törmäyksiä paikallisen väestön kanssa syntyi. Siirtyneen väestön mielialaa ja poliittista tahtoa pyrittiin hallitsemaan lohkomalla maata ja asuttamalla ihmisiä elinkeinoaan vastaaville seuduille, sillä äkillistä teollistamista ei pidetty mahdollisena eikä suotavana. Poliittisessa oikeistossa tosin vastustettiin yksityiseen maanomistukseen kajoamista ja pyrittiin ohjaamaan uudistilojen perustamista raivattaville kylmille tiloille pikemmin kuin valmiille viljelysmaalle.
Heti talvisodan jälkeen maaliskuun lopussa 1940 Maavoimien esikunnassa tehtiin tiliä evakuoinnin onnistumisesta. Raportin pontimena oli tarkastella evakuoidun väestön mielialojen vaikututusta karjalaisiin rintamamiehiin, joita ei vielä ollut kotiutettu armeijasta uusille asuinpaikoilleen. Tepora toteaa, että arviossa ei hymistelty. Raportti listasi suurimmat epäkohdat:
- Kylmä ja ynseä vastaanotto
- Siirtoväkeen kohdistunut kiskomishalu
- Evakoita pidettiin muukalaisina ja haukuttiin Hämeessä sekä Lounais-Suomessa ”ryssiksi”
- Siirtoväen muutenkin pienien ansiomahdollisuuksien tahallinen rajoittaminen.
Johtopäätökseksi tuli, että nämä epäkohdat ”ennen pitkää vaarantavat kansamme sodan aikana saavuttamaa eheyttä ja sen johdosta sekä välittömästi tulevat horjuttamaan puolustustahtoamme”.
Kaltoin kohtelu tuotti katkeruutta evakkojen keskuudessa. Tämä vaikutti myös siirtoväen sotilaiden mielialaan. Uusilla asuinsijoillaan olleet evakot kertoivat asioiden tilasta miesväelleen ja uhkasivat, että kun miehet pääsevät lomalle, tämä kostetaan – katsotaan sitten, kuka on kuka. Epäsopua lisäsi sekin, että moni suomenkielinen syytti ruotsinkielisiä rintamamiehiä vihollisen läpimurrosta Summassa. Osansa saivat ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Neuvostoliittoa tukeneet saksalaissotilaat, joita uskottiin nähdyn rintamalla puna-armeijan apuna. Eniten pelättiin, että kansa kääntyy herroja vastaan.
Tepora kirjoittaa, että yleisintä oli kuitenkin siirtoväen syyttely sodan seurauksista. Samalla siirtoväki itse osallistui erilaisten huhujen levittämiseen. Erityisesti ruotsinkieliset olivat karjalaisten tulilinjalla.
ENITEN EVAKKOJA
HÄMEEN LÄÄNISSÄ
Kesällä 1940 hyväksytyn pika-asutuslain mukaiset maanostot ja -luovutukset sekä evakuoitujen siirrot pysyviksi kaavailluille sijoituspaikoille alkoivat vasta kesänkorvalla 1941. Sijoitusten toimeenpano jäi pitkälti kesken jatkosodan alettua, mutta lain nojalla Suomeen ehdittiin perustaa sitä ennen noin 13 000 valmista ja puolivalmista uutta tilaa. Lisäksi evakoita oli jo ennen pika-asutuslain säätämistä siirrelty pitäjästä toiseen ns. tasoitussiirroissa, joilla tasattiin evakoiden sijoituksen aiheuttamaa rasitusta eri kuntien kesken. Evakoiden asunto-oloja parannettiin, sillä moniin kuntiin oli evakuoinnin paineessa ahdettu ihmisiä sankoin joukoin sietämättömiin oloihin. Talvisodan väestönsiirto oli massiivinen ja suunnitelmattomuudessaan osaksi improvisoitu operaatio niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin.
Sotien loputtua tilanne oli joka tapauksessa yllättävän hyvin hallinnassa. Missään muualla maailmassa ei vastaavaan operaatioon ole edelleenkään pystytty. Vuoden 1949 lopussa oli siirtoväen määrät lääneittäin tällaiset:
Hämeen lääni 73 812
Uudenmaan lääni 69 801
Turun ja Porin lääni 67 922
Kuopion lääni 50 484
Kymen lääni 42 264
Vaasan lääni 35 142
Mikkelin lääni 25 051
Oulun lääni 13 279
Lapin lääni 8 003
MAAHERRAN ISTUINTA
KAAVAILTIIN LAHTEEN
Suurimmiksi viipurilaisten keskittymiksi muodostuivat Lahti, Tampere, pääkaupunkiseutu ja Turku. Diasporan Viipuri -kirjassa muistutetaan taas Lahden kaupunginjohtajana 1938-42 toimineen Uuno Takin (SDP) merkityksestä: ”Hän oli houkutellut talvisodan jälkeen viipurilaisia yrittäjiä lupaamalla edullisia toimitiloja, tontteja ja lainoja. Lahden tärkeää merkitystä siirtoväkeä vastaanottaneena kaupunkina kuvastaa sekin, että valtiovalta suunnitteli 1940-luvun puolivälissä lääniratkaisua, jossa entisen Viipurin läänin kymenlaaksolainen osa olisi liitetty Päijät-Hämeen kanssa yhteisten lääninrajojen sisälle ja maaherranistuin sijoitettu Lahteen. Ajatus läänin hajottamisesta kahtia ja sen rajojen avartamisesta länteen kaatui kuitenkin kaikkien Kymen läänin kuntien jyrkkään vastustukseen.”
(Diaspora tarkoittaa suoraan kreikan kielestä käännettynä hajaannusta, hajallaan asumista. Se merkitsee muuttoa, jossa jokin kansallinen tai uskonnollinen ryhmä joutuu siirtymään uudelle asuma-alueelle tai toiseen maahan. Diasporassa kansa tai ryhmä säilyttää oman identiteettinsä, vaikka elääkin eristyksessä alkuperäisestä kulttuuristaan. - Mitä joukkoliikennevälinettä Helsingissä asuvat juutalaiset käyttävät? Diasporaa.)
”Onhan se periaatteessa hienoo et se on niinku nyt sit Venäjän, tai silleen et se on vaa periaatteessa muisto. Tai sillee. Et must tuntuu että sitä ei arvostettais Suomessa niin kovasti jos se ois Suomella tällä hetkellä. - - - Nii, must tuntuu et se niinku, se on vaa semmonen muisto, kaunis muisto siit et se oli kerran Suomen.”
kari.naskinen@gmail.com
