Tämä oli Ijäksen ensimmäinen
teatterilevitykseen tekemä elokuva. Jonkinlainen lähtökohta
hänelle oli television hirmusuosittu Valehtelijoiden
klubi, mutta
Ijäs otti komiikkaan
aivan
toisenlaisen
lähestymistavan. Vitsit olivat paikoin oikein huonoja, eikä
suosittujen tv-sketsihahmojen olemus toiminut. Vaikea tietää, oliko
tässä puolitiehen jääneessä komediassa kaikki laskelmoitua,
mutta jälkeenpäin Ijäs sanoi Lauri
Timosen hänen
elokuvistaan tekemässään kirjassa (2013),
että tällä elokuvalla hän teki pesäeroa viihteeseen: ”Viihteellä
minä tarkoitan miellyttämisenhalua ja sellaista viihdettä, joka ei
sano mitään, on mitätöntä ja kliseistä eikä sisällä yhtään
tämän yhteiskunnan olennaista konfliktia.”
Joka
tapauksessa Matti Ijäs tunnetaan nykyisin nimenomaan komediallisista
elokuvistaan. Ne eivät kuitenkaan ole naurunremakoita aiheuttavia
hupitarinoita, vaan yleensä
surumielisesti eteneviä tapahtumasarjoja, joissa ”pienet
ihmiset” törmäävät niihin konflikteihin. Tämän polun Ijäs
avasi pian Koomikon
jälkeen
Viimeisellä
keikalla (1984)
ja Painijalla
(1985).
Koomikko
alkaa,
kun Aake Kallialan
mopo
sammuu öisellä kadulla. Hän näkee valoa läheisessä talossa ja
kiipeää parvekkeen kautta hakemaan apua. Siellä
juhlii joukko viihdealan ihmisiä: koomikkopari Kinnunen
ja Lastumäki,
joista jälkimmäinen ihmettelee miksei kukaan naura hänelle.
Aamulla
taitelijaseurueen manageri
Heguli Herala
tarjoaa krapulapäissään
Kallialalle
töitä ja
esittelee
studionsa taiteelliseksi palvelulaitokseksi, joka valmistaa ihmisille
kasetteja. Heguli
ottaa Kallialan
koenauhoitukseen, jossa tämä imitoi sodan ääniä Tuntemattomasta sotilaasta tehtävään c-kasettiin. Tällaisia c- ja vhs-kasettitaiteilijoden
esityksiä myytiin ennen aikaan bensa-asemilla. Näyttelijöillä
on kyllä roolinimet, mutta näillä omilla nimilläänhän me nämä
suositut tv-kasvot tunnemme.
Lopulta Lastumäki joutuu
psykiatriseen hoitoon. Kalliala,
Kinnunen ja Ahonen
vievät
Lastumäelle sairaalaan piristykseksi pienen
viikatteen. "Terveiden huumoria", toteaa Lastumäki.
Tästä Ijäksen elokuvasta on vaikea sanoa, onko se terveille vai puoliterveille tehty. Toisena käsikirjoittajana on ollut Pertti Reponen, mutta surkea on. Huono komedia, mutta myös huono irtiotto komediasta, jos sellainen tosiaan oli tarkoitus.
Vaikea laji komedia
onkin. Tunnettu neuvostoliittolainen komediaohjaaja Leonid Gaidai sanoi kerran katsoneensa jonkin suomalaisen huumorielokuvan: "Elokuvasta en ymmärtänyt sanaakaan, mutta Leo Lastumäen ja Ritva Valkaman tehosta ei voinut erehtyä." Näin se usein on, tutut hahmot tuttuine maneereineen tehoavat, vaikka teksti olisi täysin pöljää.
Muistan tapauksen Lahden kaupunginteatterista 1990-luvulta, kun televisiossa Pastori Sillinä tutuksi tullut Erkki Saarela oli vierailijana näytelmässä, jonka nimeä en muista: kun Saarela tuli kulisseista näyttämölle, yleisö alkoi nauraa, vaikka Saarela ei ehtinyt vielä edes suutaan avata.
Tyhjännaurattaminen usein onnistuu, mutta se on
yleensä juuri sitä, mitä Ijäs sanoo mitättömäksi viihteeksi.
Lisäksi olemme lukeneet tai nähneet monen koomisiin rooleihin
leimautuneen näyttelijän kertomuksia siitä, miten vaikeata on
todella hyvän komedian tekeminen. Heidän
paineensa pitää yllä komikkouttaan tuntuu olevan suurempi kuin
muiden näyttelijöiden. Scorsesen elokuvassa on Jerry Lewisillä
hyvä repliikki tähän liittyen: ”Minä olen pelkkä ihminen,
kaikkine heikkouksineni ja kaikkine vikoineni, keskellä showelämää,
painetta, tyttöjä, nimikirjoitustenmetsästäjiä, työryhmiä,
epäpäteviä tyyppejä.” Scorsese on kertonut Lewisin
improvisoineen nuo vuorosanat.
kari.naskinen@gmail.com
