Jatkosodan
aikana Suomi ylläpiti valloittamassaan Itä-Karjalassa yhdeksää
keskitysleiriä. Niihin sijoitettiin ei-suomensukuista väestöä ja
poliittisesti epäluotettavia kansalaisia, vaikka olisivat olleetkin
syntyperältään
suomalaisia. Karjalan
Kansallisessa museossa Petroskoissa
oli pari viikkoa sitten tilaisuus, jossa esiteltiin tätäkin aihetta
sivuava Reino
Kottin kirja
Век
буду помнить
(Tulen
muistamaan ikuisesti).
Siinä
kerrotaan
hänen anoppinsa
Varvara
Pudrinan perheen
vaiheista tsaarinajasta toiseen maailmansotaan, joka
tavoitti perheen syksyllä 1941.
Pudrinien perhe asui Pokran kylässä Podporožjen eli Koskenalan pienen kaupungin lähellä. Se on Syvärinjoen varrella noin sata kilometriä Äänisestä alavirtaan. Karjalan Sanomien (Petroskoi) viime viikon numerossa on juttu kirjasta, jossa kerrotaan Pudrinien joutuneen muiden kyläläisten kanssa vangeiksi sen jälkeen, kun suomalaisjoukot olivat valloittaneet Pokran 8.9.1941.
Lokakuussa vankeja vietiin keskitysleireille miehitettyyn Petroskoihin. Pudrinit joutuivat leirille numero 3, joka sijaitsi Zarekassa. Se on yksi Petroskoin kaupunginosista keskustan kaakkoispuolella Lohijoen takana. Kuva on nykyajasta Aleksanteri Nevskin prospektilta.
Perheen isä Ivan Pudrin työskenteli leirin puusepänverstaassa, Varvara-äiti sahalaitoksessa sekä kaksi vanhinta tytärtä kadunlakaisijoina. Päivämuona oli hyvin niukka, joten nälkä kiusasi jatkuvasti.
”Koko päivän nuorempi tytär Tamara maleksi kylmässä puolityhjässä kaupungissa toivoen, että joku suomalainen antaa leipäpalan tai Vako-myymälän luota löytyy tumppi, jonka leirillä voi vaihtaa leivänkuoreen”, kirjassa kuvataan.
Pudrinien perhe asui Pokran kylässä Podporožjen eli Koskenalan pienen kaupungin lähellä. Se on Syvärinjoen varrella noin sata kilometriä Äänisestä alavirtaan. Karjalan Sanomien (Petroskoi) viime viikon numerossa on juttu kirjasta, jossa kerrotaan Pudrinien joutuneen muiden kyläläisten kanssa vangeiksi sen jälkeen, kun suomalaisjoukot olivat valloittaneet Pokran 8.9.1941.
Lokakuussa vankeja vietiin keskitysleireille miehitettyyn Petroskoihin. Pudrinit joutuivat leirille numero 3, joka sijaitsi Zarekassa. Se on yksi Petroskoin kaupunginosista keskustan kaakkoispuolella Lohijoen takana. Kuva on nykyajasta Aleksanteri Nevskin prospektilta.
Perheen isä Ivan Pudrin työskenteli leirin puusepänverstaassa, Varvara-äiti sahalaitoksessa sekä kaksi vanhinta tytärtä kadunlakaisijoina. Päivämuona oli hyvin niukka, joten nälkä kiusasi jatkuvasti.
”Koko päivän nuorempi tytär Tamara maleksi kylmässä puolityhjässä kaupungissa toivoen, että joku suomalainen antaa leipäpalan tai Vako-myymälän luota löytyy tumppi, jonka leirillä voi vaihtaa leivänkuoreen”, kirjassa kuvataan.
”Keväällä
1942 tyttäret vietiin metsätöihin Vilkan työleirille. Elokuussa
heidät vietiin Kontupohjan piirin Aitniemeen rakentamaan Ilomselkä
– Aitniemi -tietä. Syyskuusta 1943 alkaen he olivat
tienrakennustöissä Uusiselässä. Kesällä 1942 Pudrinit
siirrettiin leirille numero 2. Huhtikuussa 1943 heidät päästettiin
asumaan kaupungissa.”
Kirja päättyy vuoteen 1944, jolloin Varvara lähti Uudenselän rakennuspataljoonan päällikön ehdotuksesta kolmeksi kuukaudeksi työhön Suomeen. Takaisin hän palasi sodan jälkeen.
Kirja päättyy vuoteen 1944, jolloin Varvara lähti Uudenselän rakennuspataljoonan päällikön ehdotuksesta kolmeksi kuukaudeksi työhön Suomeen. Takaisin hän palasi sodan jälkeen.
Kirjan esittelytilaisuudessa sanoi Petroskoin valtionyliopiston historian professori Sergei Verigin, että sotahistorioitsijana hän pitää erityisen tärkeinä muistoja miehitetystä Petroskoista ja Neuvosto-Karjalan väestön elämästä miehitysaikana.
VALLANKUMOUS
JA
PAKO SUOMESTA
PAKO SUOMESTA
Kirja
alkaa jo Varvara Pudrinan isovanhemmista, jotka asuivat melkein koko
ikänsä Petroskoissa. Isoisä oli virkailija Aunuksen kuvernementin
valtiovarainministeriössä ja isoäiti kasvatti kotona seitsemää
lasta. Koettelemukset alkoivat kahden vallankumouksen vuotena 1917:
”Elintarvikkeita
oli Petroskoissa vain kahdeksi kolmeksi päiväksi. Polttopuut
loppuivat... Kaikki kallistui, elintarvikkeet, tavarat, asunnot.
Vuodenvaihteessa Suomi itsenäistyi. Tammikuussa 1918 Varvara
Pudrinan täti Jevlampija ja hänen miehensä opettaja Ivan
Snitko, jotka asuivat Suojärven Suistamossa, valmistautuivat
vastaanottamaan vieraita, kun kotipihalle ajoi reki. Reestä nousi
kaksi miestä. He olivat suojeluskuntalaisia, jotka tulivat
Sortavalasta antamaan Snitkoille Suomen valtion määräyksen poistua
maasta vuorokauden aikana. Näin he joutuivat pakenemaan Pietarin
kautta Petroskoihin.”
Venäjän
sisällissodan aikana 1919 Neuvosto-Karjala joutui sotilaallisen
intervention kohteeksi. Suomalaiset hyökkäsivät lännestä ja
länsiliittoutuneet pohjoisesta. Petroskoi oli uhkaavassa asemassa,
kun suomalaiset pääsivät Suolusmäelle asti.
Ankarat
ajat jatkuivat 1920-30-luvuilla. Varvaran äiti menetti kolme lasta,
minkä jälkeen hän muutti miehensä kanssa Podporožjen
kihlakuntaan. Varvara syntyi 1926. Maassa oli kova nälänhätä.
Maataloutta kollektivisoitiin ja se iski Pudrinien perheeseenkin.
Vuonna 1934 Varvaran isoisää Anton Pudrinia syytettiin
kulakiksi, vangittiin ja koko omaisuus takavarikoitiin. Myöhemmin
hänet kuitenkin vapautettiin.
Vuosien
1937-38 poliittiset vainotkin kohtasivat perhettä. Lokakuussa 1937
Varvaran eno Viktor Petrov vangittiin ”vakoilusta ja
vallankumouksen vastaisesta propagandasta”, mikä edellytti
teloitusta. 1920-luvulta alkaen hän oli työskennellyt
kirjanpitäjänä terveysalalla Petroskoissa.
Varvara
Pudrina, jonka muistoihin kirja perustuu, asui ja työskenteli
melkein koko aikuisikänsä Petroskoissa. Hän sai työstään
Karjalan kansantalouden ansioituneen työntekijän arvonimen. Viime
vuonna hän kuoli 91 vuoden iässä.
kari.naskinen@gmail.com
kari.naskinen@gmail.com