Kaksi
FBI:n miestä ovat tulleet vanhusten hoitokotiin vielä kerran
tapaamaan palkkamurhaaja Frank
Sheerania (82).
Kuljetusalan liiton IBT:n entisen puheenjohtajan Jimmy
Hoffan kuolema
lähes 30 vuotta sitten on edelleen ratkaisematta.
- Menkää kysymään asianajajaltani, sanoo pyörätuolissa istuva Sheeran.
- Hän on kuollut.
- Kuka ampui?
- Hän kuoli syöpään.
Kohtaus on Martin Scorsesen (77) elokuvasta The Irishman. Kohtaus kuvaa sitä maailmaa, missä järjestäytynyt rikollisuus oli lonkeroitunut tiiviisti amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteisiin. Sheeran oli ammattitappaja, jolle Hoffa oli antanut kulisseiksi IBT:n yhden ammattiosaston puheenjohtajuuden. Tilanteet kuitenkin muuttuivat ja Hoffakin oli tapettava syntyneen ay-valtataistelun takia.
Elokuva on kova kuvaus 1960-70-lukujen tilanteesta, jossa kukaan korkeisiin asemiin päässeistä ei voinut olla varma hengestään. Kun lähti autolla liikkeelle, ei koskaan tiennyt, räjähtääkö se virta-avainta käännettäessä. Asiat ratkaistiin aina, mutta jos ei riittänyt normaali päätöksenteko, hoidettiin ne toisella tavalla.
Kun yhden mafiaperheen pomo Russell Bufalino on ottanut Sheeranin palkkalistoilleen, hän neuvoo tätä ammattiasioissa: ”Aseessa ei saa olla äänenvaimenninta. Äänen pitää olla sen verran kova, että sivulliset pelästyvät ja lähtevät karkuun, mutta ääni ei saa olla liian kova, ettei se kuulu korttelien päähän kyttien korviin.”
Kaikki on hyvin järjestyksessä. Scorsesen tapa kuvata asioita on samalla tavalla ammattimaisen lakoninen. Kun joku ammutaan, se on yksinkertainen tapahtuma, kaksi laukausta, äijä kaatuu kuolleena maahan, ampuja kävelee ripeästi pois, ei juokse. Siihen ei tarvita katsojia varten mitään ylimääräistä viihdenäytelmää.
Tätä samaa reseptiä elokuva noudattaa alusta loppuun. Nyt ollaan tekemisissä niin ankarien asioiden kanssa, että mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. The Irishman poikkeaakin tämän lajityypin aikaisemmista elokuvista siinä, että mukana ei ole ollenkaan huumoria – paitsi tuo yksi kohtaus hoitokodin pihalla. Eikä katsojaa vedätetä vähimmässäkään määrin sympatiseeraamaan ketään niistä rikollisista. Sheeran, Bufalino, Hoffa ja ne muut roistot ovat vain pahoja. Tämä erottaa The Irishmanin esimerkiksi Francis Ford Coppolan Kummisedistä (1972-90).
Tämä kylmän suoraviivainen kerrontatapa tekee elokuvasta sillä tavalla todenmukaiselta tuntuvan, että se ei ole ikään kuin jännityselokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Siinä ei katsojaa panna pohtimaan ja pelkäämään, mitä seuraavaksi tulee, vaan asiat vain etenevät loogisesti. Dramaturgia on rakennettu viihde-elokuvista poiketen siten, ettei kohokohtia keinotekoisesti kohoteta lisää, vaan antaa tapahtumien mennä omalla painollaan. Lähes 3,5 tuntia kestävän elokuvan aikana jännittävintä onkin se, pystyykö sen katsomaan ilman vessassa käymistä.
Scorsese peräti kirjoitti New York Timesin yleisönosastoon (4.11.2019), että viihteellisissä supersankarielokuvissa ”ei mitään riskeerata. Niiden potentiaalisia markkinoita tutkitaan tarkkaan ja elokuvia testataan ja muokataan tulosten perusteella niin kauan, että ne ovat valmiita kulutettaviksi.”
Elokuvan nimi tulee siitä, että Sheeranin isä oli Irlannin katolilaisia. Äiti oli ruotsalainen siirtolainen. Elokuvan lopussa Sheeran menee hautaustoimistoon valitsemaan itselleen ruumisarkkua, ostaa 6000 dollarilla vihreän.
Päänäyttelijöistä nämä kuvassa näkyvät Robert De Niro (Sheeran) ja Joe Pesci (Bufalino) ovat vanhastaan tuttuja Scorsesen aikaisemmista mafiaelokuvista Mafiaveljistä (1990) ja Casinosta (1995), mutta Al Pacino (Hoffa) on nyt ensimmäisen kerran Scorsesen kyydissä.
Tämän konkarikolmikon näytteleminen on täydellisen hienoa. Ne muutamat vanhat maneerit tietenkin toistuvat, mutta ei mitään väliä. Sen sijaan arveluttaa se nykytekniikan käyttäminen, jolla vanhoista näyttelijöistä tehdään nuoria. Maskeerausta tehokkaampi keino on digitaalinen muunneltavuus, jolla 76-vuotiaasta De Nirosta on tehty elokuvan alkuun 40-vuotias Sheeran ja 79-vuotiaasta Pacinosta 47-vuotias Hoffa.
Ovatko valkokankaalla näkyvät digitaalisesti muokatut näyttelijät enää elokuvanäyttelijöitä? Elokuva-sana ja englannin kielen movie-sana viittaavat elävään kuvaan, mutta The Irishmanissa eivät kaikkien näyttelijöiden kasvot ole eläviä, vaan ”piirrettyjä”. Jatkoakin seuraa oudolla tavalla: nyt ollaan lähdössä tekemään Vietnam-elokuvaa, johon digitaalitekniikalla tullaan lisäämään yhdeksi näyttelijäksi James Dean! Animaatiofilmit ovat oma lajinsa, mutta nämä modernit humpuukiveivaukset ovat kyseenalaisia.
kari.naskinen@gmail.com
- Menkää kysymään asianajajaltani, sanoo pyörätuolissa istuva Sheeran.
- Hän on kuollut.
- Kuka ampui?
- Hän kuoli syöpään.
Kohtaus on Martin Scorsesen (77) elokuvasta The Irishman. Kohtaus kuvaa sitä maailmaa, missä järjestäytynyt rikollisuus oli lonkeroitunut tiiviisti amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteisiin. Sheeran oli ammattitappaja, jolle Hoffa oli antanut kulisseiksi IBT:n yhden ammattiosaston puheenjohtajuuden. Tilanteet kuitenkin muuttuivat ja Hoffakin oli tapettava syntyneen ay-valtataistelun takia.
Elokuva on kova kuvaus 1960-70-lukujen tilanteesta, jossa kukaan korkeisiin asemiin päässeistä ei voinut olla varma hengestään. Kun lähti autolla liikkeelle, ei koskaan tiennyt, räjähtääkö se virta-avainta käännettäessä. Asiat ratkaistiin aina, mutta jos ei riittänyt normaali päätöksenteko, hoidettiin ne toisella tavalla.
Kun yhden mafiaperheen pomo Russell Bufalino on ottanut Sheeranin palkkalistoilleen, hän neuvoo tätä ammattiasioissa: ”Aseessa ei saa olla äänenvaimenninta. Äänen pitää olla sen verran kova, että sivulliset pelästyvät ja lähtevät karkuun, mutta ääni ei saa olla liian kova, ettei se kuulu korttelien päähän kyttien korviin.”
Kaikki on hyvin järjestyksessä. Scorsesen tapa kuvata asioita on samalla tavalla ammattimaisen lakoninen. Kun joku ammutaan, se on yksinkertainen tapahtuma, kaksi laukausta, äijä kaatuu kuolleena maahan, ampuja kävelee ripeästi pois, ei juokse. Siihen ei tarvita katsojia varten mitään ylimääräistä viihdenäytelmää.
Tätä samaa reseptiä elokuva noudattaa alusta loppuun. Nyt ollaan tekemisissä niin ankarien asioiden kanssa, että mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. The Irishman poikkeaakin tämän lajityypin aikaisemmista elokuvista siinä, että mukana ei ole ollenkaan huumoria – paitsi tuo yksi kohtaus hoitokodin pihalla. Eikä katsojaa vedätetä vähimmässäkään määrin sympatiseeraamaan ketään niistä rikollisista. Sheeran, Bufalino, Hoffa ja ne muut roistot ovat vain pahoja. Tämä erottaa The Irishmanin esimerkiksi Francis Ford Coppolan Kummisedistä (1972-90).
Tämä kylmän suoraviivainen kerrontatapa tekee elokuvasta sillä tavalla todenmukaiselta tuntuvan, että se ei ole ikään kuin jännityselokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Siinä ei katsojaa panna pohtimaan ja pelkäämään, mitä seuraavaksi tulee, vaan asiat vain etenevät loogisesti. Dramaturgia on rakennettu viihde-elokuvista poiketen siten, ettei kohokohtia keinotekoisesti kohoteta lisää, vaan antaa tapahtumien mennä omalla painollaan. Lähes 3,5 tuntia kestävän elokuvan aikana jännittävintä onkin se, pystyykö sen katsomaan ilman vessassa käymistä.
Scorsese peräti kirjoitti New York Timesin yleisönosastoon (4.11.2019), että viihteellisissä supersankarielokuvissa ”ei mitään riskeerata. Niiden potentiaalisia markkinoita tutkitaan tarkkaan ja elokuvia testataan ja muokataan tulosten perusteella niin kauan, että ne ovat valmiita kulutettaviksi.”
Elokuvan nimi tulee siitä, että Sheeranin isä oli Irlannin katolilaisia. Äiti oli ruotsalainen siirtolainen. Elokuvan lopussa Sheeran menee hautaustoimistoon valitsemaan itselleen ruumisarkkua, ostaa 6000 dollarilla vihreän.
Päänäyttelijöistä nämä kuvassa näkyvät Robert De Niro (Sheeran) ja Joe Pesci (Bufalino) ovat vanhastaan tuttuja Scorsesen aikaisemmista mafiaelokuvista Mafiaveljistä (1990) ja Casinosta (1995), mutta Al Pacino (Hoffa) on nyt ensimmäisen kerran Scorsesen kyydissä.
Tämän konkarikolmikon näytteleminen on täydellisen hienoa. Ne muutamat vanhat maneerit tietenkin toistuvat, mutta ei mitään väliä. Sen sijaan arveluttaa se nykytekniikan käyttäminen, jolla vanhoista näyttelijöistä tehdään nuoria. Maskeerausta tehokkaampi keino on digitaalinen muunneltavuus, jolla 76-vuotiaasta De Nirosta on tehty elokuvan alkuun 40-vuotias Sheeran ja 79-vuotiaasta Pacinosta 47-vuotias Hoffa.
Ovatko valkokankaalla näkyvät digitaalisesti muokatut näyttelijät enää elokuvanäyttelijöitä? Elokuva-sana ja englannin kielen movie-sana viittaavat elävään kuvaan, mutta The Irishmanissa eivät kaikkien näyttelijöiden kasvot ole eläviä, vaan ”piirrettyjä”. Jatkoakin seuraa oudolla tavalla: nyt ollaan lähdössä tekemään Vietnam-elokuvaa, johon digitaalitekniikalla tullaan lisäämään yhdeksi näyttelijäksi James Dean! Animaatiofilmit ovat oma lajinsa, mutta nämä modernit humpuukiveivaukset ovat kyseenalaisia.
kari.naskinen@gmail.com
