Englannissa
on 20 prosenttia työntekijöistä ns.
vaihtoehtoisten
työjärjestelyiden piirissä, Yhdysvalloissa
enemmänkin. Englantilaisen Ken
Loachin elokuvassa
Kiitos
tilauksestasi työllistää
Ricky Turner itsensä yrittäjänä tekemällä franchise-sopimuksen
postipaketteja kuljettavan firman kanssa. Rickystä ei siis tule
kuljetusfirman työntekijä, vaan pääsee ”messiin”, kuten
firman työnjohtaja asian ilmaisee. Suomessakin
tällaisia itsensä työllistäjiä on 7-8 prosenttia
duunareista.
Ken Loach (83) ei ehkä ole proletariaatin diktatuurin kannalla, mutta voimakkaasti hän muutosta yhteiskuntaan elokuvissaan vaatii. Edellisessä elokuvassa Minä, Daniel Blake (2016) oli syytettynä julkishallinnon byrokratia, joka murskasi alleen kaiken inhimillisen ymmärryksen vaikeuksien kanssa tuskailevien ihmisten suhteen. Uudessa elokuvassa käsitellään sitä orjamaista tilannetta, jollaiseen itsensä työllistäjät voivat joutua.
Ricky Turner (Kris Hitchen) valitsee tämän ratkaisun itse. Hän ostaa osamaksulla pakettiauton ja kun tekee töitä 14 tuntia päivässä, niin kyllähän siinä lähemmäs elämän unelmien toteutumista luulisi pääsevän. Mutta annas olla, kun tulee tilanteita, joissa tarvitsisi apua tai edes joustoa. Ei puhettakaan. Heti ensimmäisen ongelman kohdatessa työnjohtaja vastaa: ”Sehän on sinun ongelmasi, se on sinun firmasi, hoida asia.”
Daniel Blaken tapaus oli raivostuttava, koska esim. työvoimatoimiston byrokratian voisi hyvällä tahdolla hoitaa kuntoon vaikka heti. Ricky Turnerin tapaukseen katsoja suhtautuu hieman toisella tavalla: Ricky on mukana vallitsevassa järjestelmässä, joka on juuri tällainen, eikä se ole helposti muutettavissa.
Rickyllä ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa, ei työsuhdeturvaa, ei työaikoja, ei lomia, ei työterveyshuoltoa eikä työnantajan vakuutuksia, ei mitään. Jos sairastuu, on itse hommattava tuuraaja, mutta jos ei onnistu, siitä joutuu korvausvelvollisuuteen. Apua ei saa myöskään ay-liikkeeltä, koska tällaisilla itsensä työllistäjillä ei omia edunvalvontajärjestöjä ole.
Pelkästään tästä ei elokuvassa kuitenkaan ole kysymys. Katsojan ahdistusta lisää se, että asiat Rickyn kotonakaan eivät ole kunnossa. Vaimo on kodinhoitaja ja tekee myös 14-tuntisia päiviä. Yhteistä elämää ei aikatauluihin mahdu. Lisäksi teini-ikäinen poika pinnaa koulusta ja keskittyy maalaamaan graffiteja kulutusyhteiskuntaa vastaan. Kun isä vaatii pojan menevän kouluun joka päivä, poika raivostuu, koska isä rajoittaa hänen elämäänsä.
Pirstaloituvan työelämän ja itsensä työllistämisen kasvun myötä elinkeinoelämän ja Suomenkin hyvinvointivaltion rakenteet saattavat muuttua toisenlaiseen suuntaan. Uhkana on, että eriarvoistuminen kasvaa. Varmaa joka tapauksessa lienee, että muutos on pysyvä. Sitran 2017 tekemän tutkimuksen mukaan työelämä tulee jakautumaan kolmeen erilaiseen ryhmään: kunniallisiin puurtajiin, taipuisiin tekijätyyppeihin ja taikurien talouteen. Ricky Turner yrittää olla sekä kunniallinen että taipuisa, mutta selvitäkseen hänen olisi oltava myös taikuri.
Suomessa tällaisia taikureita on viime aikoina tehty mm. lehdenjakajista. Yrityselämälle tämä onkin tavoiteltava tila: jos palkkatyöntekijöitä ei olisi ollenkaan, vaan kaikki olisivat yhdenmiehen yrityksinä liikesuhteessa isoihin yrityksiin, ei elinkeinoelämän inhoamaa ay-liikettäkään enää tarvittaisi.
Sitran tutkimusraportin yhteydessä haastatellaan nettisivulla englantilaisen Royal Society of Artsin toimitusjohtajaa Matthew Tayloria, joka antaa tukensa Ken Loachin kuvaamalle järjestelmälle:
”Monille ihmisille joustavat työjärjestelyt voivat merkitä vapautta. Niin kauan kuin meillä on oikeanlaiset puitteet eikä ihmisiä riistetä, uskon, että joustavat työjärjestelyt ovat hyvä asia. On hienoa, jos ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia itsenäiseen työskentelyyn. Jos voit tehdä työtä, antaa oman panoksesi ja olla samalla oman itsesi herra, monille ihmisille se merkitsee vapautta.” (Sitra 10.1.2017)
Aivan pölkkypää Sitran haastattelema Taylor ei sentään ole, sillä hänenkin mielestään itsensä työllistävillä ja itsenäisillä ammatinharjoittajilla on oltava vaikutusmahdollisuuksia ja tilaisuus neuvotella johdon kanssa tilanteestaan. Myös heillä on oltava oikeutensa.
Ammattiliitoilta tämä edellyttää uudistumista. Niiden on sovelluttava paremmin nykyaikaisten työntekijöiden elämään ja vastattava heidän tarpeisiinsa. Englannissa ollaankin jo luomassa freelancereille tarkoitettuja ammattijärjestöjä. Yhdysvalloissa tässä ollaan jo pitemmällä. Paljon pitäisi tehdä, jotta Ricky Turnerin kaltaiset taikurit saisivat edes jonkinlaista turvaa työssään.
Loachin tämäkin solidaarisuuselokuva on vakuuttava. Vaikea täältä merten takaa on silti tietää, millainen on todellisuus Englannin työelämässä, mutta selvää on, etteivät asiat ainakaan parempaan suuntaan ole kehittyneet, ei siellä eikä meillä.
Elokuvan alkuperäinen nimi on Sorry We Missed You. Tuo teksti on kuljetusfirman jonkin painetun lapun yläreunassa. Se on ehkä sellainen paketinsaajalle annettava lappu, jossa valitetaan jotakin viivästymistä tai muuta epäonnistumista. Elokuvan lopussa Ricky kirjoittaa tällaiselle lapulle kauniin viestin vaimolleen, jonka kanssa on edellisiltana riidellyt.
kari.naskinen@gmail.com
Ken Loach (83) ei ehkä ole proletariaatin diktatuurin kannalla, mutta voimakkaasti hän muutosta yhteiskuntaan elokuvissaan vaatii. Edellisessä elokuvassa Minä, Daniel Blake (2016) oli syytettynä julkishallinnon byrokratia, joka murskasi alleen kaiken inhimillisen ymmärryksen vaikeuksien kanssa tuskailevien ihmisten suhteen. Uudessa elokuvassa käsitellään sitä orjamaista tilannetta, jollaiseen itsensä työllistäjät voivat joutua.
Ricky Turner (Kris Hitchen) valitsee tämän ratkaisun itse. Hän ostaa osamaksulla pakettiauton ja kun tekee töitä 14 tuntia päivässä, niin kyllähän siinä lähemmäs elämän unelmien toteutumista luulisi pääsevän. Mutta annas olla, kun tulee tilanteita, joissa tarvitsisi apua tai edes joustoa. Ei puhettakaan. Heti ensimmäisen ongelman kohdatessa työnjohtaja vastaa: ”Sehän on sinun ongelmasi, se on sinun firmasi, hoida asia.”
Daniel Blaken tapaus oli raivostuttava, koska esim. työvoimatoimiston byrokratian voisi hyvällä tahdolla hoitaa kuntoon vaikka heti. Ricky Turnerin tapaukseen katsoja suhtautuu hieman toisella tavalla: Ricky on mukana vallitsevassa järjestelmässä, joka on juuri tällainen, eikä se ole helposti muutettavissa.
Rickyllä ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa, ei työsuhdeturvaa, ei työaikoja, ei lomia, ei työterveyshuoltoa eikä työnantajan vakuutuksia, ei mitään. Jos sairastuu, on itse hommattava tuuraaja, mutta jos ei onnistu, siitä joutuu korvausvelvollisuuteen. Apua ei saa myöskään ay-liikkeeltä, koska tällaisilla itsensä työllistäjillä ei omia edunvalvontajärjestöjä ole.
Pelkästään tästä ei elokuvassa kuitenkaan ole kysymys. Katsojan ahdistusta lisää se, että asiat Rickyn kotonakaan eivät ole kunnossa. Vaimo on kodinhoitaja ja tekee myös 14-tuntisia päiviä. Yhteistä elämää ei aikatauluihin mahdu. Lisäksi teini-ikäinen poika pinnaa koulusta ja keskittyy maalaamaan graffiteja kulutusyhteiskuntaa vastaan. Kun isä vaatii pojan menevän kouluun joka päivä, poika raivostuu, koska isä rajoittaa hänen elämäänsä.
Pirstaloituvan työelämän ja itsensä työllistämisen kasvun myötä elinkeinoelämän ja Suomenkin hyvinvointivaltion rakenteet saattavat muuttua toisenlaiseen suuntaan. Uhkana on, että eriarvoistuminen kasvaa. Varmaa joka tapauksessa lienee, että muutos on pysyvä. Sitran 2017 tekemän tutkimuksen mukaan työelämä tulee jakautumaan kolmeen erilaiseen ryhmään: kunniallisiin puurtajiin, taipuisiin tekijätyyppeihin ja taikurien talouteen. Ricky Turner yrittää olla sekä kunniallinen että taipuisa, mutta selvitäkseen hänen olisi oltava myös taikuri.
Suomessa tällaisia taikureita on viime aikoina tehty mm. lehdenjakajista. Yrityselämälle tämä onkin tavoiteltava tila: jos palkkatyöntekijöitä ei olisi ollenkaan, vaan kaikki olisivat yhdenmiehen yrityksinä liikesuhteessa isoihin yrityksiin, ei elinkeinoelämän inhoamaa ay-liikettäkään enää tarvittaisi.
Sitran tutkimusraportin yhteydessä haastatellaan nettisivulla englantilaisen Royal Society of Artsin toimitusjohtajaa Matthew Tayloria, joka antaa tukensa Ken Loachin kuvaamalle järjestelmälle:
”Monille ihmisille joustavat työjärjestelyt voivat merkitä vapautta. Niin kauan kuin meillä on oikeanlaiset puitteet eikä ihmisiä riistetä, uskon, että joustavat työjärjestelyt ovat hyvä asia. On hienoa, jos ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia itsenäiseen työskentelyyn. Jos voit tehdä työtä, antaa oman panoksesi ja olla samalla oman itsesi herra, monille ihmisille se merkitsee vapautta.” (Sitra 10.1.2017)
Aivan pölkkypää Sitran haastattelema Taylor ei sentään ole, sillä hänenkin mielestään itsensä työllistävillä ja itsenäisillä ammatinharjoittajilla on oltava vaikutusmahdollisuuksia ja tilaisuus neuvotella johdon kanssa tilanteestaan. Myös heillä on oltava oikeutensa.
Ammattiliitoilta tämä edellyttää uudistumista. Niiden on sovelluttava paremmin nykyaikaisten työntekijöiden elämään ja vastattava heidän tarpeisiinsa. Englannissa ollaankin jo luomassa freelancereille tarkoitettuja ammattijärjestöjä. Yhdysvalloissa tässä ollaan jo pitemmällä. Paljon pitäisi tehdä, jotta Ricky Turnerin kaltaiset taikurit saisivat edes jonkinlaista turvaa työssään.
Loachin tämäkin solidaarisuuselokuva on vakuuttava. Vaikea täältä merten takaa on silti tietää, millainen on todellisuus Englannin työelämässä, mutta selvää on, etteivät asiat ainakaan parempaan suuntaan ole kehittyneet, ei siellä eikä meillä.
Elokuvan alkuperäinen nimi on Sorry We Missed You. Tuo teksti on kuljetusfirman jonkin painetun lapun yläreunassa. Se on ehkä sellainen paketinsaajalle annettava lappu, jossa valitetaan jotakin viivästymistä tai muuta epäonnistumista. Elokuvan lopussa Ricky kirjoittaa tällaiselle lapulle kauniin viestin vaimolleen, jonka kanssa on edellisiltana riidellyt.
kari.naskinen@gmail.com
