Mennään ajassa eteenpäin 12-15 vuotta. Isoisä on käynyt ilmeisesti päivittäin hävitetyn oliivipuun luona ja vienyt joka kerta pienen kiven sille paikalle. Kiviä on jo iso keko. Alma päättää ryhtyä toimeen, ottaa tehtäväkseen hankkia 2000 vuotta vanhan puun takaisin. Näin paljon puulla on ikää isoisän mukaan. Voi ollakin, sillä vanhimmat oliivipuut ovat tutkitusti yli 2000 vuotta vanhoja. Getsemanen puutarhassakin yhä kasvavien oliivipuiden väitetään olevan Jeesuksen ajalta.
Oliivien aika bisneksenä on Alman kotitilalla kuitenkin jo ohi. Oliiviöljyntuotannosta on ollut pakko siirtyä broilerituotantoon. Vanha oliivipuu on enää vain vertauskuva, kai sitä elämänpuuksikin voi tässä yhteydessä sanoa. Vanha aika on jäänyt taakse, mutta onko kaikki vanha pakko tuhota, vaikka EU:ssa ja eurossa nyt ollaankin.
Espanjalainen naisohjaaja Iciar Bollain on tehnyt tarinan, joka alun vakavuudesta muuttuu ensin komediaksi, sen jälkeen yhteiskunnalliseksi kannanotoksi ja liukuu lopulta herkäksi ymmärtämiseksi ja anteeksiannoksi. Elokuva on myös kasvutarina, päähenkilönä Alma, joka joutuu hyväksymään senkin, että idealismilla ei aina voi taistelua voittaa. Almaa näyttelevä Anna Castillo on mainio tyyppi, ja hän pelastaa elokuvan niiltä sudenkuopilta, joita herkästi tällaisiin tarinoihin tulee. Anna on railakas likka, itsepäinen, vähän höpsökin, ja hänen roolinsa on tehnyt mahdottomaksi sen, että elokuvasta olisi tullut siirappimainen lässytys. Sympaattinen elokuva, mutta en muista sitä kymmenen vuoden kuluttua.
Iciar Bollain on tuttu näyttelijä television Francon aika -sarjasta, joka kymmenkunta vuotta sitten tuli Yle Teemalta. Ohjaajaksi siirryttyään hän on käsitellyt nimenomaan luonnon, ihmisen ja vallanpitäjien suhdetta, ainakin niissä elokuvissa, jotka Suomessa on teattereissa nähty: ohjaajansa paras Sade kuuluu meille (2010) ja Katmandu – taivaan peili (2011). Oliivipuussakin Alma saa apua saksalaisilta ympäristöaktivisteilta.
kari.naskinen@gmail.com
