SDP:n presidenttiehdokkaiksi pyrkijöistä on löydetty pelkästään akanoita. Kun puolueen ehdokaskilpailuun lähtivät Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero, heistä todettiin, että ovat vain statisteja. Kun sitten järjestettiin heidän ensimmäinen keskustelutilaisuutensa, Yleisradiossa julistettiin etukäteen, ettei sinne ketään tule.
Kuulijoita kuitenkin oli runsaasti, mutta koska kolmikosta kukaan ei lähtenyt mihinkään sensaatiohakuiseen ”irrotteluun”, iltapäivälehden otsikko oli, että ”vaisu avaus”. Riemukkaamman vastaanoton valtamediassa sai Perussuomalaisten Laura Huhtasaaren presidenttiehdokkuus – eikä vaalikampanjasta tule värikkyyttä puuttumaan. Todennäköisesti trumppilaisen Huhtasaaren saama julkisuus nousee niin suureksi, että osaksi sen ansiosta hänen äänimääränsä vaaleissa saavuttaa jytkymäisen tason. Olisipa hauska tilanne: toisella kierroksella vastakkain Sauli Niinistö ja ydinpommilatauksen saanut Laura Huhtasaari.
Sosiaalidemokraattien toiminta presidentinvaaliasiassa on ollut jahkailevaa, on ollut hitaanlaista mielipiteenvaihtoa ja fundeerausta. Kuten Juhani Aro kirjoitti, tällaista pitkästyttävää veivaustakin sanotaan demokratiaksi, mutta kaikkien mielestä se ei sovi nopeatempoiseen nykyaikaan.
SDP:n ongelma tässä julkisuuspelissä on lisäksi, että se koetaan valtamediassa porvarillisen hegemonian pahimmaksi viholliseksi, vaikka gallupkannatus ei tällä hetkellä valtavan korkealla olekaan. Demareita on lyötävä aina ja joka puolelta, koska on olemassa pelko, että puolueen kannatus kuitenkin taas joskus nousee 25 prosentin tasolle. Tämä pelko pitää huolen siitä, että Paavo Lipposen aikoinaan mainitsema kaunajournalismi elää ja voi hyvin edelleen.
Tyypillistä on, että Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Merja Kyllönen saa olla tiedotusvälineistä kokonaan rauhassa, koska tästä entisestä kommunistipuolueesta ei enää koskaan ole vaaraa oikeistolle.
Kepu sen sijaan keikkuu vielä sitkeästi suosion huipulla, mutta sekin alkaa vääjäämättä hävitä porvarikilpailun Kokoomukselle, kun vanhoja maalaisliittolaisia ei enää kohta ole äänestämässä. Kansanedustaja Hanna Kosonenkin esittää jo vertauskuvallisesti entistä maalaispuoluetta aatteettomana esiintymällä lehtikuvassa vaatteettomana. (HS Kuukausiliite 8/2017)
Päivi Lipponen puolestaan voisi keskittyä johonkin muuhun kuin keinotteluun eduskunnan sopeutumiseläkkeellä. Levittää vain akanoita kaunamyllyyn. Eikä demareilla tässä mitään puolusteltavaa olekaan. Puheenjohtaja Antti Rinteen tavoin demarit ja kaikki muutkin ovat varmaan sitä mieltä, että koko tämä sopeutumispelleily pitäisi heti lakkauttaa.
Mikael Jungneristakin voisi tähän jotain sanoa. Sanon vain sen, mihin törmäsin kerran Lidlin leipähyllyn luona: vanha demarituttu puhui Hjallis Harkimosta, mutta asiayhteydestä tajusin, että hän tarkoitti Jungneria. Oikaisin asian. – ”No samanlaisia molemmat”, sanoi konkaridemari.
Jungner on niitä oikeistodemareita, jollaisia puolueessa on aina siedetty. Tuolla imagolla suorastaan brassaillaan, kuten esimerkiksi Lasse Lehtinen. Nyt ensimmäisen kauden kansanedustaja Ville Skinnari pyrkii äärioikeistodemariksi ehdottaessaan, että yritysjohtajille pitäisi antaa helpommat keinot antaa potkuja duunareille. Ville Skinnarin isä Jouko Skinnari oli vasemmistolainen.
kari.naskinen@gmail.com
