Tuorein Mannerheimia koskeva tutkimuskirjallisuus osoittaa, että Mannerheim oli nykykriteereiden mukaan koulukiusattu ja -kiusaaja, vakavasti päihdeongelmainen huligaani. Lisäksi hän oli narsisti ja osapäivähomo, joten ongelmia tosiaan oli riittävästi. Tällainen mies kuitenkin pantiin johtamaan maata. Nykypäivä-lehden (Kok) verkkouutisissa 4.9.2016 historioitsija Markku Jokisipilä totesi, että Mannerheim oli tunneköyhä. Hänen suhtautumisensa hävinneisiin vankileireillä 1918 oli julmaa, ja sotavankien kohtelu 2. maailmansodan aikanakin oli hävettävää.
Pohjoismaiden ja Suomen historian dosentti Teemu Keskisarja kertoo kirjassaan Hulttio (Siltala, 2016), että Mannerheimin jäätyä orvoksi tuli potkut Helsingfors Lyceumista 1879. Varattomana hän kuitenkin pääsi vapaaoppilaaksi Haminan kadettikouluun, mutta sieltäkin hänet erotettiin. Sen verran tarmoa kuitenkin oli, että Mannerheim luki sen jälkeen yksityisesti ylioppilaaksi ja pääsi sen turvin Venäjän keisarillisen armeijan Nikolajevskin ratsuväkiopistoon. Sieltä Mannerheim valmistui ratsumestariksi, mutta siihen se tyssäsikin, sillä sotakorkeakoulun pääsykokeissa tuli hylkäys ala-arvoisilla pisteillä.
Valkoisen Suomen ylipäällikkö ja lopulta tasavallan presidenttikin Mannerheimista kuitenkin tuli. Näin siitä huolimatta, että hän oli sairaalloisen itsekäs, huonohermoinen ja yhteistyökyvytön.
Maanpuolustuskorkeakoulun entinen sotahistorian professori Martti Turtola on tehnyt yhteenvedon Mannerheimin luonteesta: kunnian-, vallan- ja kostonhimoinen, turhamainen komeilija. (Mannerheim, Tammi 2016)
Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa kirjoittaa Mannerheimin 150-vuotissyntymäpäivän merkeissä siitä, miten senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud nosti Mannerheimin suuresta tuntemattomuudesta valkoisen armeijan johtoon 16.1.1918. Svinhufvudin sanoin: ”Oli vaikea määrätä häntä edeltäpäin sotajoukkojen ylipäälliköksi, kun ei kerran ollut sotajoukkoja eikä sotaa. Virallisesti tuli hänen toimia vain Pohjanmaan suojeluskuntien päällikkönä ja ylläpitää järjestystä siellä sekä varustaa siellä kaiken varalle sellainen sotajoukko, jolla voitaisiin puolustautua, jos punaiset ryhtyisivät kapinaan.”
Salomaa kirjoittaa, että Mannerheim oli vielä tuolloin Venäjän armeijan palveluksessa ja oli Venäjän pääesikunnan näkökulmasta sotilaskarkuri ja maanpetturi. Sotaministeriö antoi Mannerheimille kuitenkin siististi eron 21.2.1918 ja 314 ruplan kuukausieläkkeen. (Venäjän aika 2/2017)
Siitä se sitten lähti, ja Salomaa vetää yhteen: ”Punaisten sotavankien ja siviilien järjestelmälliset ja massamittaiset teloitukset täyttivät nykymittapuilla murhan, kansanmurhan, sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten tunnusmerkit. Ne eivät palvelleet strategisia tavoitteita, vaan vaikeuttivat itsenäisyyden tunnustusten saamista.”
Sitten 20 vuotta ja taas oli kahakka edessä, nyt isompi. Mannerheim taas kusessa, ja tutun runollisen sanonnan mukaisesti kesällä 1944 Kannaksella ”pääovi oli auki”, koska Mannerheimin virhe oli huolehtia enemmän pohjoisempana Itä-Karjalan valloitetusta alueesta. Tohtori Juhani Suomi on tutkimuksissaan päätynyt siihen, että Puna-armeijan suurhyökkäyksen alla 1944 Mannerheim oli jatkuvasti kännissä, hänen mielialansa heittelivät arvaamattomasti laidasta laitaan ja kun ikääkin oli jo melkein 80, niin päätösten tekeminen oli hankalaa. (Kanava 3/2014)
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä 1945-46 Mannerheim pääsi kuin koira veräjästä. Tuomiot saivat vain presidentti Risto Ryti, pääministerit J.W. Rangell ja Edwin Linkomies, ministerit Väinö Tanner, Henrik Ramsay, Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka sekä Berliinin-suurlähettiläs T.M. Kivimäki.
Jotenkin J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen sumpuloivat niin, että Mannerheimia ei syytetty, ja pakko tähän on ollut hyväksyntä saada myös Josif Stalinilta.
Rytin jälkeen Mannerheim valittiin presidentiksi, vaikka hänen käsityksensä esimerkiksi demokratiasta oli halveksiva. Lontoossa Suomen lähettiläänä olleelle G.A. Gripenbergille hän kirjoitti 1935: ”Jumala siunatkoon kaikkea mitä demokratiaksi ja parlamentarismiksi kutsutaan, mutta minä olen liian vanha voidakseni kunnolla arvostaa sitä.”
kari.naskinen@gmail.com
