Suomessa päästiin suoraan kansanvaaliin vasta 1994, jolloin Martti Ahtisaari voitti äänestyksissä Elisabeth Rehnin.
Erikoisin tilanne syntyi 80 vuotta sitten, kun tasavallan presidentin valitsivat kansalta valtuutuksen saaneet 300 valitsijamiestä. Helmikuussa 1937 sai valitsijamiehiä eniten Väinö Tanner (SDP), toiseksi eniten istuva presidentti P.E. Svinhufvud (Kok/IKL), kolmanneksi eniten pääministeri Kyösti Kallio (Maalaisliitto) ja neljänneksi eniten aikaisempi presidentti K.J. Ståhlberg (Edistyspuolue). Lopputulos kuitenkin oli, että valitsijamiehet valitsivat presidentiksi Kallion.
Näin kummallisesti kävi siksi, että sosiaalidemokraatit eivät uskoneet Tannerin mahdollisuuksiin valitsijamiesten äänestyksen toisella kierroksella porvaririntamaa vastaan, joten demarien 95 valitsijamiestä äänestivät ensimmäisellä kierroksella Ståhlbergia ja toisella kierroksella Kalliota. Taustalla oli varsinkin se, että SDP:n tärkein tavoite näissä vaaleissa oli Svinhufvudin pudottaminen ja tässä onnistuttiin.
P.E. Svinhufvud (kuvassa) oli 1930-luvun oikeistodiktatuurin symboli Suomessa. Vaikka SDP oli eduskuntavaaleissa 1936 saavuttanut selvän voiton toisen kerran peräkkäin, ei Svinhufvud hyväksynyt demareita hallitukseen. Svinhufvudin perusteena oli, että hallitukseen ei sentään voi päästää ”jumalattomia marxilaisia”. Tämän konfliktin jälkeen demarit päättivät, että seuraavan vuoden presidentinvaaleissa päätavoite on Svinhufvudin uudelleenvalinnan estäminen.
Kallion tultua valituksi presidentiksi muodostettiin uusi hallitus, johon SDP kelpuutettiin. Pääministeriksi tuli A.K. Cajander (Ml), ministerijako puolueittain: Maalaisliitto 5, SDP 5, Edistyspuolue 2. Cajander lupasi kansanvaltaista politiikkaa ja tehokasta sosiaalipolitiikkaa, mutta ”demokratia” jäi vain iskusanaksi, jolla hallitsevat luokat verhosivat diktatuuripolitiikkansa, kuten SDP:n kansanedustaja ja entinen puoluesihteeri K.H. Wiik kirjoitti muistiossaan 1940.
Oma osansa 30-luvun oikeistodiktatuurissa oli sosiaalidemokraateilla, sillä edelleen Wiikiä lainaten ”kansalaissodasta alkaen on sosiaalidemokratia ollut vahvasti oikeistosuuntautunut”. Tämän suuntauksen johtohahmo oli Tanner, jonka jalanjäljissä haluaa nykyisin kulkea elitismillään rehvasteleva Lasse Lehtinen.
Wiik kuului SDP:n sisäiseen oppositioryhmään, ja tämä kuuden kansanedustajan ryhmä erotettiin puolueesta syksyllä 1940. Vuonna 1944 Wiik valittiin SKDL:n perustavassa kokouksessa sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Erkki Tuomioja kirjoitti Wiikistä kaksiosaisen elämäkerran (Tammi, 1979 ja 1982).
Tietokirjailija Matti Salminen pitää K.H. Wiikiä yhtenäisen vasemmiston viimeisenä lipunkantajana Suomessa (Toisinajattelijoiden Suomi, Into 2016)
kari.naskinen@gmail.com
