Kokoomuksen, Rkp:n ja vihreiden Nato-kannanotot ovat tällä hetkellä niin
voimakkaita, että ne ennakoivat Nato-kysymyksen nousevan niiden keskeiseksi
teemaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa.
Oikeistopoliitikkojen vaatimuksissa Suomen Nato-jäsenyydestä on nyt sellaista pontevuutta, että vastaavaa ei ole ollut aiemmin. Tätä tilannetta vahvistaa Helsingin Sanomien ja muunkin valtamedian myötäily – ei päivää ilman Nato-vyörytystä.
Tällaisessa asetelmassa on hankala osallistua keskusteluun, kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja (SDP) on sanonut:
Oikeistopoliitikkojen vaatimuksissa Suomen Nato-jäsenyydestä on nyt sellaista pontevuutta, että vastaavaa ei ole ollut aiemmin. Tätä tilannetta vahvistaa Helsingin Sanomien ja muunkin valtamedian myötäily – ei päivää ilman Nato-vyörytystä.
Tällaisessa asetelmassa on hankala osallistua keskusteluun, kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja (SDP) on sanonut:
”Nykyiseen olotilaan tyytyväiset eivät näe järkeväksi
perustella kantaansa samankaltaisella ehdottomuudella kuin Nato-jäsenyyden
puoltajat. Näin siksi, että hekin hyväksyvät sen, että ns. Nato-optio pidetään
voimassa – ja se tarkoittaa, että asiaan voidaan palata, jos
olosuhteet muuttuvat.”
Tuomiojan mukaan keskusteluun vaikuttaa myös se, että monet
eivät halua osallistua siihen, koska voisi joutua esittämään muihin maihin
kohdistuvaa arvostelua tilanteessa, jossa ei ole tarvetta tälläkään tavoin
rasittaa suhteita mihinkään suuntaan. Tässä voidaan yhtä lailla tarkoittaa
Venäjää, Yhdysvaltoja tai molempia.
Suomen oikeistopoliitikkojen puheissa ei tällaisia asioita fundeerata. Suhteita Venäjään rasitetaan niin paljon, että hirvittää.
Jollekin pienelle eurooppalaiselle maalle on eri asia olla Naton jäsen, jos matkaa Naton vastapuolen Venäjän rajalle on tuhansia kilometrejä. Suomi sen sijaan on kiinni Venäjässä. Jos Suomi liittyisi Natoon, olisi Suomen itäraja Naton vihollisen länsiraja.
Ukrainan vaikea tilanne on tietenkin tekosyy intoilla Nato-jäsenyyden puolesta. Iltapäivälehtien lööppejä ja otsikoita lukiessa tulee vaikutelma, että Venäjä on tuotapikaa valtaamassa Ukrainan ja heti sen jälkeen myös Baltian ja Suomen. Tosiasiat ovat kuitenkin toisenlaisia. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Ukraina-asiantuntija, yhdysvaltalainen Mark Teramae sanoo, että Venäjän tavoitteisiin ei kuulu Ukrainan ottaminen:
”Edes Ukrainan itäosan miehitys ei kuulu Venäjän tavoitteisiin. Jo rajan vetäminen jonnekin Ukrainan alueelle olisi todella vaikeaa.” (Venäjän Aika 2/2014)
”Krimin miehitys ja haltuunotto oli Venäjälle helppoa. Kaikki oli valmista. Krimin maantieteellinen alue on selvästi rajattu ja alueella oli valmiiksi venäläisiä joukkoja ja kalustoa. Lisäksi 90 % Krimin väestöstä puhuu venäjää. Muun Ukrainan alueen kohdalla tilanne on erilainen. Kansasta 40 % kannattaa riippuvuussuhteita länteen, toiset 40 % pitää suhteita Venäjään tärkeinä, 20 % ei ole vielä muodostanut selvää kantaa siitä, mihin suuntaan he kallistuvat. On sääli, että alle viiden prosentin vähemmistöt molemmin puolin aiheuttavat väkivaltaisia yhteenottoja”, sanoo Teramea.
Suomessakin on tällaiset prosenttilukunsa. Suurin luku tarkoittaa Nato-jäsenyyden vastustamista, joskin kova propagandavyörytys tekee nyt tehtäväänsä ja pienentää tuota lukua.
Tuolla vyörytyksellä Suomesta halutaan Venäjän vihollinen. Sitä se oli myös 75 vuotta sitten ja huonosti kävi. Tarkoitushakuisesti juuri tähän saumaan on Ilta-Sanomat julkaissut erikoislehden jatkosodasta – eli sieltä ne itärajan takaa höökivät ennenkin.
Kylmän sodan ja Kekkosen aikana Suomi piti pintansa ja taiteili onnistuneesti suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Suomella oli yya-sopimus Neuvostoliiton kanssa, mutta Suomi ei kuulunut Varsovan liittoon. Nyt ollaan vastaavalla tavalla kiinni lännen kanssa EU-jäsenyyden ansiosta, mutta ei kuuluta Natoon. Näin Suomi ei enää sotien jälkeen ole sitonut itseään minkäänlaisiin ”hirttoköysiin”, mutta nyt tätä haluavat esimerkiksi Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Jan Vapaavuori, Carl Haglund ja Heidi Hautala.
kari.naskinen@gmail.com
Suomen oikeistopoliitikkojen puheissa ei tällaisia asioita fundeerata. Suhteita Venäjään rasitetaan niin paljon, että hirvittää.
Jollekin pienelle eurooppalaiselle maalle on eri asia olla Naton jäsen, jos matkaa Naton vastapuolen Venäjän rajalle on tuhansia kilometrejä. Suomi sen sijaan on kiinni Venäjässä. Jos Suomi liittyisi Natoon, olisi Suomen itäraja Naton vihollisen länsiraja.
Ukrainan vaikea tilanne on tietenkin tekosyy intoilla Nato-jäsenyyden puolesta. Iltapäivälehtien lööppejä ja otsikoita lukiessa tulee vaikutelma, että Venäjä on tuotapikaa valtaamassa Ukrainan ja heti sen jälkeen myös Baltian ja Suomen. Tosiasiat ovat kuitenkin toisenlaisia. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Ukraina-asiantuntija, yhdysvaltalainen Mark Teramae sanoo, että Venäjän tavoitteisiin ei kuulu Ukrainan ottaminen:
”Edes Ukrainan itäosan miehitys ei kuulu Venäjän tavoitteisiin. Jo rajan vetäminen jonnekin Ukrainan alueelle olisi todella vaikeaa.” (Venäjän Aika 2/2014)
”Krimin miehitys ja haltuunotto oli Venäjälle helppoa. Kaikki oli valmista. Krimin maantieteellinen alue on selvästi rajattu ja alueella oli valmiiksi venäläisiä joukkoja ja kalustoa. Lisäksi 90 % Krimin väestöstä puhuu venäjää. Muun Ukrainan alueen kohdalla tilanne on erilainen. Kansasta 40 % kannattaa riippuvuussuhteita länteen, toiset 40 % pitää suhteita Venäjään tärkeinä, 20 % ei ole vielä muodostanut selvää kantaa siitä, mihin suuntaan he kallistuvat. On sääli, että alle viiden prosentin vähemmistöt molemmin puolin aiheuttavat väkivaltaisia yhteenottoja”, sanoo Teramea.
Suomessakin on tällaiset prosenttilukunsa. Suurin luku tarkoittaa Nato-jäsenyyden vastustamista, joskin kova propagandavyörytys tekee nyt tehtäväänsä ja pienentää tuota lukua.
Tuolla vyörytyksellä Suomesta halutaan Venäjän vihollinen. Sitä se oli myös 75 vuotta sitten ja huonosti kävi. Tarkoitushakuisesti juuri tähän saumaan on Ilta-Sanomat julkaissut erikoislehden jatkosodasta – eli sieltä ne itärajan takaa höökivät ennenkin.
Kylmän sodan ja Kekkosen aikana Suomi piti pintansa ja taiteili onnistuneesti suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Suomella oli yya-sopimus Neuvostoliiton kanssa, mutta Suomi ei kuulunut Varsovan liittoon. Nyt ollaan vastaavalla tavalla kiinni lännen kanssa EU-jäsenyyden ansiosta, mutta ei kuuluta Natoon. Näin Suomi ei enää sotien jälkeen ole sitonut itseään minkäänlaisiin ”hirttoköysiin”, mutta nyt tätä haluavat esimerkiksi Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Jan Vapaavuori, Carl Haglund ja Heidi Hautala.
kari.naskinen@gmail.com
