Luukkanen sanoo, että ”rappiovuodet” ajoittuivat Tarja Halosen presidenttikauteen, jolloin Suomen presidentti oli vähän niin kuin tarjoilija, joka toi olutta pöytään, kun Vladimir Putin napsautti sormiaan.
Jos todella halutaan puhua Suomen Venäjä-suhteiden huonoista ajoista, niin sellainen ajanjakso oli Suomen itsenäistymisestä Suomen ja Venäjän rajaneuvottelujen alkamiseen 1938. Kun V.I. Lenin oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917, siitä alkoi ihmeellinen 20 vuoden jakso, jolloin Suomen valtionjohto ei kertaakaan tavannut Neuvostoliiton valtionjohtoa.
Suomen Moskovan-suurlähetystössä pitkään toiminut suurlähettiläs Heikki Talvitie kirjoittaa uudessa kirjassaan Venäjä, Venäjä, Venäjä! (Auditorium, 2014), että itsenäistymisen jälkeen katkesi se suuriruhtinaskunnan aikainen perinne, että Suomen asioissa Venäjän keisari oli suorassa suhteessa suomalaisiin:
”Asiat alkoivat kulkea diplomaattista tietä, jossa diplomaattien mahdollisuudet vaikuttaa suhteiden sisältöön olivat varsin rajoitetut. Vaikka Max Jakobson on kirjoittanut ansiokkaan kirjan Diplomaattien talvisota (1955), niin voidaan todeta, että siinä diplomaateilla ei isoa roolia ollut.”
Tilannetta kuvaa hyvin se, että huhtikuussa 1938 Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev otti yhteyttä suoraan Suomen ulkoministeriin Rudolf Holstiin. Diplomaattisessa kanssakäymisessä oli mukamas pelisäännöt, joiden mukaan lähetystösihteeri saattoi olla yhteydessä vain alemman tason virkamiehiin vastapuolella. Jartsev ei diplomatian pelisäännöistä välittänyt.
Näistä pelisäännöistä viis, edelleen. Tärkeintä ovat hyvät suhteet rakennetaan ne sitten millä tasolla tahansa.
Koska Venäjä on iso ja Suomi pieni, lähdetään Suomessa siitä, että Suomella on turvallisuusvaje Venäjän taholta. Tämän vajeen täyttämiseksi Suomi on ollut valmis liittoutumaan ja päästämään liittolaistemme sotajoukot alueellemme. Viimeisen sadan vuoden sisällä tämä liittolainen on ollut Saksa, sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Talvitie jatkaa tästä loogisesti:
”Kun olemme päästäneet alueellemme Venäjän potentiaalisen tai tosiasiallisen vastustajan, niin tästä on syntynyt Venäjälle turvallisuusvaje Suomen suunnalla. Viimeisenä ketjuna tälle ikiliikkujaa muistuttavalle jatkumolle tulee Venäjän turvallisuusvajeesta Suomelle potentiaalinen tai tosiasiallinen uhka.”
Entä nyt? Osa Suomen poliittista johtoa haluaa Suomen Naton jäseneksi, mistä olisi seurauksena, että Venäjä kokisi taas turvallisuusvajeen Suomen suunnalla. Jos Suomen itäraja muuttuisi myös Naton itärajaksi, asetelma geopolitiikan pelilaudalla muuttuisi yksinkertaiseksi: Suomi ja Venäjä olisivat vihollismaita. Tätäkö Suomen tasavallan presidentti, pääministeri ja puolustusministeri haluavat?
kari.naskinen@gmail.com
