Euroopassa on iloisia, hyväntuulisia ihmisiä, täällä on kivaa. Näin tuntui Woody Allen ajattelevan tehdessään
edelliset elokuvansa Lontoossa, Barcelonassa, Pariisissa ja Roomassa. Nyt hän
on palannut Yhdysvaltoihin ja kuin veitsellä leikaten ovat ilmapiiri ja ihmiset
täysin päinvastaisia. Blue Jasmine
tapahtuu San Franciscossa ja New Yorkissa, ja se kertoo ihmisistä, jotka ovat
ahdistuneita, ryyppäävät murheeseensa, valehtelevat, hotkivat mielialapillereitä,
osa on täysiä luusereita.
Eurooppalainen, hauska komediallisuus on vaihtunut surumielisyyteen, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Woody Allenin kuvaamissa henkilöissä on tietenkin Allenin tyyliin nytkin koomisuutta, mutta ei niin, että elokuvankatsojaa naurattaisi. Vire on synkkä.
Allenin Euroopassa tekemiä elokuvia voi ”syyttää” postikorttimaisuudesta. Kauniita ja hilpeitä ne ovatkin, ja kohdekaupungit saavat kuvallisia kehuja kuin Tukholma Barack Obamalta ikään.
Blue Jasmine kuvaa elämässään ison romahduksen kokenutta hienostorouvaa, joka menettää koko statuksensa, kun hänen liikemieshuijarimiehensä jää kiinni. Mies joutuu vankilaan, perheen koko omaisuus menee ja Jasmine on sen jälkeen puilla paljailla, lohtunaan vain Vuitton-laukkusarja, jota velkojapankit eivät ole ottaneet, koska niihin on painettu rouvan nimi.
Jasmine turvautuu yksinhuoltajasiskoonsa, jonka luo pääsee toistaiseksi asumaan. Hankala tilanne tämäkin, sillä Jasminen huijarimies on aikoinaan petkuttanut siskon mieheltä 200 000 dollaria, jotka tämä oli voittanut lotossa.
Näistä asetelmista alkaa elokuva, joka etenee oikeassa ajassa ja välillä takautumina näyttäen Jasminen vanhan elämän loistokkuutta.
Blue Jasmine on lähempänä sitä Allenia, joka ennen hänen Euroopan-kiertuettaan tunnettiin. Hän tarkastelee ihmisiä kuin psykoanalyytikko. Eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Woody Allen kylläkin ymmärtää näitä ihmisiä, eikä tuomitse, mutta rivien ja kuvien välistä hän sanoo, että vähempikin riittäisi amerikkalaista unelmaa tavoiteltaessa.
Persoonallisen kaunis Cate Blanchett Jasminen roolissa on upea. Muuntautuminen takaumien edustusrouvasta kaiken menettäneeksi (oman pojankin) itkuiseksi surkimukseksi on raadollisen uskottava, Oscar-tason suoritus. Yksi sivuosa-Oscar hänellä jo onkin elokuvasta Lentäjä (2004).
Sen sijaan Alec Baldwin hänen miehenään toistaa jo niin itseään, että tähän rooliin olisi luullut löytyvän joku tuoreempi kasvo. Ei Oscaria, eikä koskaan tulekaan.
Kuvaaja on espanjalainen Javier Aguirresarobe, joka kuvasi myös Allenin Barcelona-elokuvan. Kuvaus on Allenille aina tärkeä. Kuten Eric Lax mainitsee Woody Allen -kirjassaan (1991), ”Allenin elokuvat on kirjoitettu käyttäen mielikuvitusta, kuvattu kauniisti ja näytelty hyvin”.
Elokuvan nimi tulee siitä, että Jasmine oli miehensä tavatessaan löytänyt suosikkikappaleekseen Richard Rodgersin kauniin balladin Blue Moon. Muuta hyvää ei avioliitosta jäänytkään, sillä mies oli osoittautunut pettäjäksi myös rakkaudessa.
kari.naskinen@gmail.com
Eurooppalainen, hauska komediallisuus on vaihtunut surumielisyyteen, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Woody Allenin kuvaamissa henkilöissä on tietenkin Allenin tyyliin nytkin koomisuutta, mutta ei niin, että elokuvankatsojaa naurattaisi. Vire on synkkä.
Allenin Euroopassa tekemiä elokuvia voi ”syyttää” postikorttimaisuudesta. Kauniita ja hilpeitä ne ovatkin, ja kohdekaupungit saavat kuvallisia kehuja kuin Tukholma Barack Obamalta ikään.
Blue Jasmine kuvaa elämässään ison romahduksen kokenutta hienostorouvaa, joka menettää koko statuksensa, kun hänen liikemieshuijarimiehensä jää kiinni. Mies joutuu vankilaan, perheen koko omaisuus menee ja Jasmine on sen jälkeen puilla paljailla, lohtunaan vain Vuitton-laukkusarja, jota velkojapankit eivät ole ottaneet, koska niihin on painettu rouvan nimi.
Jasmine turvautuu yksinhuoltajasiskoonsa, jonka luo pääsee toistaiseksi asumaan. Hankala tilanne tämäkin, sillä Jasminen huijarimies on aikoinaan petkuttanut siskon mieheltä 200 000 dollaria, jotka tämä oli voittanut lotossa.
Näistä asetelmista alkaa elokuva, joka etenee oikeassa ajassa ja välillä takautumina näyttäen Jasminen vanhan elämän loistokkuutta.
Blue Jasmine on lähempänä sitä Allenia, joka ennen hänen Euroopan-kiertuettaan tunnettiin. Hän tarkastelee ihmisiä kuin psykoanalyytikko. Eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Woody Allen kylläkin ymmärtää näitä ihmisiä, eikä tuomitse, mutta rivien ja kuvien välistä hän sanoo, että vähempikin riittäisi amerikkalaista unelmaa tavoiteltaessa.
Persoonallisen kaunis Cate Blanchett Jasminen roolissa on upea. Muuntautuminen takaumien edustusrouvasta kaiken menettäneeksi (oman pojankin) itkuiseksi surkimukseksi on raadollisen uskottava, Oscar-tason suoritus. Yksi sivuosa-Oscar hänellä jo onkin elokuvasta Lentäjä (2004).
Sen sijaan Alec Baldwin hänen miehenään toistaa jo niin itseään, että tähän rooliin olisi luullut löytyvän joku tuoreempi kasvo. Ei Oscaria, eikä koskaan tulekaan.
Kuvaaja on espanjalainen Javier Aguirresarobe, joka kuvasi myös Allenin Barcelona-elokuvan. Kuvaus on Allenille aina tärkeä. Kuten Eric Lax mainitsee Woody Allen -kirjassaan (1991), ”Allenin elokuvat on kirjoitettu käyttäen mielikuvitusta, kuvattu kauniisti ja näytelty hyvin”.
Elokuvan nimi tulee siitä, että Jasmine oli miehensä tavatessaan löytänyt suosikkikappaleekseen Richard Rodgersin kauniin balladin Blue Moon. Muuta hyvää ei avioliitosta jäänytkään, sillä mies oli osoittautunut pettäjäksi myös rakkaudessa.
kari.naskinen@gmail.com
