Krista Kosonen (s. 1983) on suomalaisista naisnäyttelijöistä tämän hetken ykkönen. Laaja-alainen, mutta ennen kaikkea voimakas. Vanhoista suomifilmitähdistä tulevat vastaavalla tavalla mieleen mm. Rauni Luoma ja Elsa Turakainen. Jos Niskavuoria tulevaisuudessakin esitetään, niin Krista Kosonen on 30 vuoden kuluttua vanha emäntä inter pares.
Krista Kosonen opiskeli lukion jälkeen vuoden Lahden kansanopiston teatterilinjalla, minkä jälkeen valmistui Teatterikorkeakoulusta 2009. Jo opiskeluaikoinaan hän sai hyviä rooleja muutamissa tv-sarjoissa sekä suomalais-kiinalaisessa elokuvassa Jadesoturi (2006) ja Olli Saarelan Suden vuodessa (2007). Ryhmäteatterissakin hän näytteli. Varsinainen läpimurto suureen julkisuuteen oli kuitenkin tv-sarja Uutishuone, ja sen jälkeen tulikin jo kutsu Turun kaupunginteatteriin Andriy Zholdakin Tshehov-ohjauksiin.
Timosen kirjassa Krista Kosonen sanoo pitävänsä elokuvissa siitä, että ”tarina on elämää suurempi ja että siinä on rakkautta. Rakastan rakkauselokuvia.” Ijäksen elokuvissakin tästä on kysymys, vaikka sitä ei pinnalta heti huomaa. Matti Ijäs on suuri humanisti, joka kuvaa pienen ihmisen pientä elämää suuressa maailmassa. Eikä se maailmakaan aina niin suuri ole. Tai jos se osoittautuu varsinkin Ijäksen henkilöhahmojen kannalta liian suureksi, ottaa Ijäs helmasta kiinni ja pitää turvallisesti kiinni tutulla maankamaralla. Kuilun reunalle ei Ijäs ihmisiään jätä – paitsi että jonkun täyden pölvästin voi vaikka tappaakin, kuten tässä uudessa elokuvassa.
Ijäksen elokuvassa ollaan nyt Lapissa. Ollaanko siellä ansassa? Ainakin yksinhuoltajaa esittävän Krista Kososen roolinimi on Ansa. Mies on ollut neljä vuotta vankilassa, mutta palaa nyt kotikonnuille. Hieman aikaisemmin Ansa on törmännyt etelästä tulleeseen valokuvaajaan, jonka kanssa alkaa jotenkin sujua, ei mitään kunnollista kuitenkaan. Elämä on ankeaa, syrjäinen omakotitalo on risa ja pätkätöiden perässä täytyy luuhata milloin missäkin. Hätäapua on antanut vankilaan joutuneen miehen veli, mutta hätäavulla, velalla on hintansa.
Ijäksen roolihenkilöksi Ansa sopii erinomaisesti. Tiedä sitten, paljonko Ansan roolissa on hurjista töistään tunnetun Auli Mantilan kädenjälkeä, sillä tämä on ollut yksi elokuvan käsikirjoittajista. Timosen kirjassa Krista Kosonen sanoo: ”Ansassa on mukana ihmisen kaikki puolet. - - - Tunnistan siinä sisäisessä levottomuudessa, äkkipikaisuudessa ja kypsymättömyydessä paljon itseäni. Kun asiat ovat liian pitkään tasaisia, tulee tarve ravistella niitä. Jotenkin mä ymmärsin sitä Ansaa saman tien. Se sen tapa puhua, tietty suoruus ja töksähtelevyys: Vittu, parempi tästä on lähteä ennen kuin kaikki räjähtää käsiin.”
Sampo Sarkola hiljaisena, outona taidevalokuvaajana on hyvä lisä Ijäksen ”mieskokoelmaan”, ja hyvä että Sarkolasta nähdään nyt tällainenkin puoli, kun muut viimeaikaiset roolit ovat tehneet hänestä eräänlaisen vakiopahiksen. Ijästä valokuvaajan hahmossa on varsinkin se, että kuvaaja kuvaa tyhjää puistonpenkkiä erilaisissa ympäristöissä Lapissa. Eivät pääse ihmiset häiritsemään.
Tommi Korpela ja Hannu-Pekka Björkman veljeksinä ovat tietenkin loistavia rooleissaan, joissa Ijäksen kädenjälki selvimmin näkyy. He ovat särmikkäitä persoonallisuuksia, joiden sielunelämästä ei heti ota selvää. Mutta selviäväthän nämäkin asiat.
kari.naskinen@gmail.com
