Tanner ja Koivisto, kaksi kriisiaikojen talouspoliitikkoa

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen esitelmöi Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa Väinö Tannerista ja Mauno Koivistosta, jotka ovat olleet merkittäviä henkilöitä sekä parlamentarismin edistäjinä että kriisiaikojen talouspoliitikkoina. Yhteistä heille on myös toimiminen työväenliikkeen yritystoiminnan piirissä, Tanner Elannon pääjohtajana ja Koivisto Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana. Kumpikin toimi myös pääministerinä (Tanner kerran, Koivisto kahdesti) ja valtiovarainministerinä (Tanner kolmessa, Koivisto kahdessa hallituksessa). He toimivat omina aikoinaan keskeisissä asemissa myös Suomen Pankin hallinnossa.

Itsenäisen Suomen historian yksi päätrendeistä on ollut parlamentarismin vakiintuminen ja kehittyminen. Tie, joka johti syksyn 1918 kuningasseikkailusta nyt voimassaolevaan perustuslakiin, on ollut pitkä ja monivaiheinen. Väinö Tanner (kuva) oli kansalaissodan ajan sivussa ja taisteli sen jälkeen vuosikymmenet sekä äärivasemmiston että -oikeiston diktatuuripyrkimyksiä vastaan sekä parlamentarismin puolesta. Tannerin panos olikin keskeinen siinä, että Suomen demokratia vakiintui kansalaissodan jälkeen 1920-30-luvuilla. Mauno Koiviston ansiot poliittisen järjestelmämme parlamentarisoimisessa 1980-luvulla ovat myös kiistattomat.

  

Suomen Pankin hallinnossa Tannerin ura oli poikkeuksellisen pitkä. Tanner nousi ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan 26-vuotiaana 1907 ja seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Suomen Pankin tilintarkastajaksi. Pankkivaltuusmieheksi hänet valittiin 1919. Hän jatkoi tässä tehtävässä kevääseen 1962 asti. Siihen tuli vain yksi kuuden vuoden tauko sotasyyllisyystuomion vuoksi.

Koiviston ura Suomen Pankissa oli paljon lyhyempi, mutta se on keskeinen osa sekä Koiviston että Suomen Pankin kuvaa kansan muistissa. Koivisto nimitettiin pääjohtajaksi vuoden 1968 alusta sen jälkeen, kun Klaus Waris oli eronnut edellisvuoden suurdevalvaation jälkeen. Koivisto oli kahteen kertaan virkavapaalla pääministerin tehtävien vuoksi ja kerran Rafael Paasion toisen hallituksen valtiovarainministerinä, mutta muuten johti pankkia presidentiksi valintaansa saakka vuonna 1982. Näin hänen aktiivinen aikansa Suomen Pankin johdossa jäi kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden mittaiseksi.

Sekä Tannerin että Koiviston aikaan Suomen Pankin hallinnossa sisältyi vaikea talouskriisi. Tanner oli pankkivaltuutettuna keskeinen rahapoliittinen vaikuttaja, kun Suomen kansantalous 1920-luvun päättyessä joutui maailmanlaajuisen lamakauden kouriin. Kriisi kesti pitkään 1930-luvulle.

Koiviston pääjohtajakauden dramaattisimmat vaiheet osuivat kansainvälisen talouskriisin aikaan. Tilanne kärjistyi meillä 1975-77, jolloin Suomi ajautui öljykriisin jälkimainingeissa maksutasekriisiin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ohjaukseen.  Vuodet muistetaan varsinkin Martti Miettusen hätätilahallituksesta, jonka presidentti Urho Kekkonen ”runnasi” kokoon.

SEKÄ YHTEISIÄ
PIIRTEITÄ ETTÄ EROJA

Liikanen vertasi Koiviston talouspoliittisia linjauksia 1970-luvulla siihen, miten Tanner toimi 1930-luvulla:

”Niistä löytyy sekä yhteisiä piirteitä että eroja. Sekä Tannerin että Koiviston taloudellisissa kannanotoissa korostui rahan arvon vakauden ja tasapainoisen valtiontalouden vaatimus. Molemmat olivat mukana toteuttamassa näiden tavoitteiden mukaista talouspolitiikkaa vaikeissa taloudellisissa oloissa.”

”Olosuhteet olivat tietysti erilaiset. Yhteistä oli vaarallinen maksutasekriisi, talouden joutuminen taantumaan ja työttömyyden nousu. Muuten tilanne oli erilainen. 1930-luvun talouskriisin aikaan maailmantalous syöksyi jyrkkään deflaatioon, jossa raaka-aineiden ja tavaroiden hinnat alenivat jyrkästi. Vaikka korot laskivat, se ei estänyt velkaongelmien kärjistymistä niin Suomessa kuin muissakin maissa. Kriisiin reagoitiin maailmalla kaikkia vahingoittavalla protektionismilla, eikä kansainvälistä talouspoliittista yhteistyötä saatu toimimaan. Seuraukset diktatuurien ja militarismin nousuna muistetaan hyvin.”

”1970-luvun taloudellinen taantuma puolestaan syntyi kiihtyvän inflaation ja jyrkästi kohoavien kansainvälisten korkojen olosuhteissa. Kansainvälinen talouspoliittinen yhteistyö pystyi estämään protektionismin kasvun ja Suomikin lähti toteuttamaan EEC:n kanssa solmimaansa vapaakauppasopimusta.”

”Koiviston ja Tannerin toiminnassa näiden kriisien aikana oli yhteistä se, että he eivät esittäneet helppoja ratkaisuja tai kaunistelleet tosiasioita. Silti heidän julkinen luottamuksensa ei siitä kärsinyt”, sanoi Liikanen.

”Koiviston parlamentarismia korostava linja piti myös hänen presidenttikaudellaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, hän pysytteli talouspoliittisissa kysymyksissä taustalla ja katsoi tehtäväkseen tukea kulloistakin eduskunnan luottamusta nauttivaa hallitusta.”

KRIISI. NYT.

Liikanen sanoi, että tällä hetkellä sekä Suomi että Eurooppa elävät sukupolvemme pahimman taloudellisen kriisin oloissa. Julkisen sektorin velkaantuminen, kasvunäkymien heikkeneminen ja sitä kautta tulevaisuuden taloudellisten mahdollisuuksien niukkuus merkitsevät vakavaa haastetta. Se koettelee monien maiden kansallisten poliittisten instituutioiden ja varsinkin EU:n ylikansallisten instituutioiden toimintakykyä.

”Ajat ja olosuhteet myös muuttuvat, mutta päättäjien asema on nytkin vaikea. Asiat ovat monimutkaisia ja päättäjät joutuvat toimimaan yhtä aikaa kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kansalaisten ja markkinoiden paineissa. Viestimiä on enemmän ja paine helppoihin vastauksiin on suuri.”

”Kestävä lähtökohta kuitenkin on, että tosiasiat tuodaan esille ja ratkaisuja haetaan kestävältä pohjalta. Vastuullinen taloudenpito ja demokraattinen päätöksenteko on sovitettava yhteen. Se tie vie voimia ja haastaa päättäjät, mutta kaikki muut vaihtoehdot ovat paljon huonompia”, sanoi Liikanen.

kari.naskinen@gmail.com