Kun 1960-luvun lopulla teini-ikäisenä pyörin Jyväskylän Kesän kultturelleissa
ja yhteiskunnallisesti keskustelevissa ympyröissä, piti tuntea Jack Kerouacin beat-romaani Matkalla, joka oli ilmestynyt 1957 ja
käännetty suomeksi 1964. Suomennoksen arvoa kaltaisteni silmissä nosti se, että
kääntäjä oli Markku Lahtela, joka
Sadankomitean kärkihenkilöihin kuuluneena oli polttanut sotilaspassinsa 1967.
Beat-sukupolvea olivat lähinnä boheemit taiteilijat ja muut luovat ”hullut”.
Minä oikeastaan yhdistän heidät myöhempiin hippeihin, jotka kapinoivat sotaa,
keskiluokkaisuutta ja konservatiivisia arvoja vastaan.
Nyt tästä Kerouacin romaanista on tehty elokuva. Jos kysymys ei olisi
nimenomaan tällaisen kulttimaineen saaneesta kirjasta, ei elokuvaa kovin
kummoiseksi tarvitsisi noteerata. Nyt se kuitenkin tarjoaa elokuvallisen näkymän
siihen maailmaan, mistä beat-sukupolven henkinen isä Kerouac kirjoitti.
Walter Sallesin
ohjaama elokuva
kuvaa ilmeisen hyvin asiaansa. Se perustuu tarkasti Kerouacin omaelämäkerralliseen
romaaniin siitä hillittömästä matkasta, mitä Kerouac ja kumppanit tekivät sekä
fyysisesti että henkisesti. Jotkut puhuvat dokumenttiromaanista, ja sitä se
varmaan onkin. Yhteiskunnan normeista vähät välitettiin, lyötiin läskiksi
perinteiden kunnioittaminen ja annettiin palaa niin täysillä kuin voitiin. Tärkeintä
oli vapaus, mihin tietenkin liittyivät alkoholi, huumeet, jazz ja naiminen
(ryhmäseksikin oli tullut muotiin). Oli Kerouacin itsensä luonnehtimina
”huorapoikia, neekerihomoja, synkkiä revolverimiehiä, herkkäveitsisiä
merimiehiä, laihoja, varovaisia morfinisteja ja joskus joku hyvin pukeutunut
keski-ikäinen etsivä, joka näytteli laitonta vedonvälittäjää ja joka roikkui
siellä puoliksi mielenkiinnon, puoliksi työnsä takia”.
Vapaa seksi oli keskeisessä osassa. - ”Dynamiittimies, kassakaappivaras ei
ehdota lättähatulle vain tiettyä ullakkoa 14. kadulla, vaan myös että he
makaavat yhdessä.” Kerran Kerouac ja
Allen
Ginsberg olivat myös paikalla Ritzyn baarissa, kun seksitutkija Alfred Kinseyn assistentti oli käynyt
siellä haastattelemassa asiakkaita.
Jack Kerouac oli pako- ja etsimismatkalla. Paeta piti porvarillisen
yhteiskunnan ahdistavia pelisääntöjä ja samalla etsittävä tietä omaan itseensä.
Etsimisessä häntä auttoi
Marcel Proustin
Swannin tie (1913), ja muita
kirjallisia esikuvia olivat ainakin Saul
Bellow, William Faulkner ja James Joyce.
Kerouacin omakuvaa Sal Paradisea esittää tähän asti melko tuntematon
brittinäyttelijä
Sam Riley (kuvassa
vas.). Sal (Kerouac) ei kuitenkaan tee itsestään numeroa, vaan tarkkailee ja
tekee koko ajan muistiinpanoja. Kirjan tavoin elokuvakin loppuu Kerouacin
viimeisiin muistiinpanoihin. Jos elokuva ei olisi Matkalla, vaan kertoisi Kerouacista, se loppuisi vuoteen 1969,
jolloin Kerouac 47-vuotiaana kuoli viinaan.
Enemmän särmää elokuvaan tuo Kerouacin kaveri
Neal Cassady, elokuvassa roolinimellä Dean Moriarty, jota esittää Garrett Hedlund (kuvassa oik.). Cassady
oli huonoille tienesteille jäänyt kirjoittaja, joka kuoli huumeisiin Meksikossa
1968. Meksikossa kaverukset myös tekivät matkaa, mutta elokuvassa tämä
reissaaminen ohitetaan aika vähällä.
Jotenkin siivolta elokuva muutenkin tuntuu. Kovin rajuja vastakkainasetteluja
ei tehdä, vaikka esimerkiksi naisten jättämiset olivat näköjään tuolle jengille
kuin ilmaa. Minkäänlaisia aggressiivisia kohtauksia ei myöskään ole, vaikka kai
niitäkin huume- ja viinahöyryissä oli. Tosin beat-sukupolvi olikin vankasti
pasifistista, joten kaikenlainen väkivalta oli ainakin periaatteessa pois
laskuista.
Romaanin sisällöstä en enää tällaisia muista – täytyy panna uuteen luentaan ja
noudattaa Helsingin Sanomien vanhaa arvostelua: kirja on ”messu, joka on
luettava nurkassa narkoosissa, käheiden kaasulyhtyjen alla, kurkkuäänellä
vahvasti svengaten”.
kari.naskinen@gmail.com