Presidentti Nicolas Sarkozykin hehkutti leuhkasti, että "The Artistin suosio todistaa ranskalaisen elokuvan erityislaatuisesta elinvoimaisuudesta ja ranskalaisen julkisen vallan onnistumisesta tämän suuren ranskalaisen teollisuuden erinomaisuuden vahvistamisessa".
Elokuva on surullinen kertomus mykkäfilmitähden kohtalosta siinä vaiheessa, kun äänielokuva 1920-luvun jälkipuoliskolla jyrää mykkäelokuvan jalkoihinsa. Jean Dujardin (kuvassa) esittää George Valentinia, jolle tuotantoyhtiö ei enää löydä käyttöä, kun valkokankaille pitää saada ääntä ja uusia kasvoja. Elokuvassa tällaista uutta kasvoa esittää Berenice Bejo (kuvassa).
George Valentin viittaa nimenä Rudolph Valentinoon, mutta Valentino kuitenkin pääsi alta pois, sillä hän kuoli 1926 eli vuotta ennen ensimmäisen äänielokuvan The Jazz Singerin valmistumista. Monille huipputähdille äänielokuvan tulo muodostui joka tapauksessa kohtalokkaaksi: Theda Bara, Harold Lloyd, Pola Nergri, Norma Talmage jne. Buster Keaton yritti vielä, mutta epäonnistui.
Yhtenä tekosyynä tuotantoyhtiöiden menettelyyn vanhojen tähtiensä kanssa oli sekin, että saatiin vanhoja, kallispalkkaisia mykkätähtiä pois palkkalistoilta tällä ääniverukkeella. Tekosyyksi tämä osoittautui siksi, että monet mykkätähdet siirtyivät kuitenkin menestyksellisesti puheteattereihin ja muutamat ulkomaalaiset näyttelijät omiin maihinsa jatkamaan vielä mykkäelokuvien tekemistä. Onnistujiakin tuossa murrosvaiheessa oli, mm. Lilian Gish ja Mary Pickford, jotka jatkoivat Hollywoodissa äänielokuvan parissa. Puhumattakaan tietenkin oman tiensä kulkijasta Charles Chaplinista, joka jääräpäisesti kuitenkin venytti mykkäelokuvauransa vuoteen 1936 asti (Nykyaika), ja onnistui sen jälkeen loistavasti myös äänielokuvillaan.
Ohjaaja Michel Hazanavicius kuvaa George Valentinin tragediaa lämmöllä, mutta ei yllä samanlaiseen liikuttavuuteen kuin Chaplin suurissa elokuvissaan. Eikä tämä mikään erikoinen mestariteos olekaan, mutta saipahan Oscarinsa erikoislaatuisuutensa ansiosta.
Vaikka elokuvat ennen vuotta 1927 olivat mykkiä, niihin kuului musiikki. Elokuvateatterissa siitä huolehti yleensä pianisti tai paremmissa tapauksissa oikea orkesteri. The Artistiin on sinfoniaorkesterimusiikin säveltänyt ranskalainen Ludovic Bource, joka hänkin sai Oscarin.
Sekin tätä elokuvaa katsoessa tulee mieleen, että onkohan nyt käynnissä vastaavanlainen murros, kun uusia kolmiulotteisia elokuvia tulee ohjelmistoon lähes viikoittain. Jos on, niin taidan katsomon puolella kuulua niihin jalkoihin jääviin, jotka sitkeästi pitävät kiinni vanhanmallisista elokuvista. Joskus 1950-60-lukujen taitteessa kävin elokuvateatteri Salomessa Jyväskylässä katsomassa jonkin kolmiulotteisen elokuvan, mutta näitä uusia en ole vielä nähnyt. Martin Scorsesen Hugo saa kunnian olla ensimmäinen ohjelmaani tuleva 3D-elokuva tällä vuosituhannella.
kari.naskinen@gmail.com
