Muutama päivä Oslon massamurhien jälkeen olin Savonlinnassa. Valtiolippu Olavinlinnassa oli puolitangossa, vietettiin hiljainen hetki, minkä jälkeen alkoi Unkarin valtionoopperan esitys Psalmus Hungaricus. Teksti ja Zoltán Kodályn musiikki (1923) kuvastivat Unkarin kansan kärsimystä ensimmäisen maailmansodan ja Itävalta-Unkarin traagisen hajoamisen aikana ja jälkeen.Nyt Norjassa, myös siellä ikään kuin veli hyökkäsi veljiään vastaan, norjalainen norjalaista, ihminen ihmistä vastaan. Kuoro lauloi jotenkin näin:
"Ahdistus painaa mieltäni.
Olen suunniltani pelosta.
Sydän hakkaa rinnassani,
kuoleman kauhut hyökkäävät kimppuuni.
Pelko vavisuttaa sisintäni, kauhu saartaa minut.
Jos saisin kyyhkysen siivet,
lähtisin lentoon, etsisin lepopaikan.
Pakenisin kauas, majailisin autiomaassa.
Kiiruhtaisin turvapaikkaan, suojaan myrskytuulelta."
Osa Oslon kaduilla ja Utöyan saarella olleista ihmisistä ei ehtinyt turvapaikkaan, kun tappava myrskytuuli osui kohdalle. Ei kukaan heistä osannut arvata mitään – kuorokin lauloi:
"Mutta sinä olet kaltaiseni, ystäväni ja uskottuni.
Petturi käy ystäviensä kimppuun ja rikkoo liittonsa.
Hänen puheensa ovat lipeviä kuin öljy,
mutta hänellä on paha mielessä.
Hänen sanansa ovat liukkaita kuin voi
mutta teräviä kuin paljastettu miekka."
Niin paljon on Norjan tapahtumista jo kirjoitettu, että ei minulla enää mitään lisättävää ole. Se vain tässä nykyisessä tietoyhteiskunnassa on pielessä, että kun raaka murhaaja on tekonsa tehnyt, hän sen jälkeen saa vielä kaiken tavoittelemansa julkisuuden, ”manifesteineen” kaikkineen. Parastahan olisi, että tiedotusvälineet eivät korvaansa lotkauttaisi tällaiselle sairaalle julkisuudentavoittelulle. Uutisoinninkin olisi pitänyt lähteä siitä, että olisi kerrottu jonkun hullun tehneen nämä teot, siis ilman nimiä ja massamurhaajan kuvia. Enää tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, kiitos kehittyneen tietotekniikan.
kari.naskinen@gmail.com
