Jos joutuisi/pääsisi valitsemaa itselleen uuden naisen ja kenttänä olisi koko maailma, niin Juliette Binoche olisi aivan kärkipäässä. Vielä 47-vuotiaanakin hänen lumonsa elokuvakankaalla kestää. Varsinkin Juliette Binochen herkät kasvot imevät puoleensa, ja pienenpieni silmien haritus tekee hänestä jotenkin eroottisen. Ainoa miinus tulee hieman paksuista nilkoista ja sääristä, mutta kokonaisuus on joka tapauksessa täysi kymppi – eikä näitä täysiä kymppejä ole jaettavaksi monta.Iranilainen ohjaaja Abbas Kiarostamikin on tietenkin tunnistanut Juliette Binochen poikkeuksellisen kauneuden. Elokuvassa Iltapäivä Toscanassa ovat kuvallisessa pääosassa nimenomaan Juliette Binochen kasvot, eivätkä suinkaan Toscanan maisemat. Eikä elokuvan taidefilosofisessa keskustelussa vain sattumalta mainita Mona Lisaa.
Kauneutensa ohella Juliette Binoche on muutenkin poikkeuksellinen näyttelijä. Suurista houkutteluista huolimatta hän ei ole suostunut siirtymään Ranskasta Hollywood-elokuvien tähdeksi. Hän on kyllä käynyt näyttelemässä Broadwaylla, ja näillä reissuillaan ottanut haastatteluissa kriittistä kantaa mm. Yhdysvaltojen harjoittamaan politiikkaan. Vuonna 2007 hän sanoi uskovansa, että valtion virastot tiesivät jo etukäteen vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskuista. Kotimaassaan hän kritisoinut presidentti Nicolas Sarkozyn johtamistapaa.
Juliette Binoche on kertonut haluavansa tehdä elokuvia, joilla on poliittinen ja sosiaalinen viesti tai idea. ”Elokuvan täytyy uskaltaa kysyä. Jos tähti on sellainen, joka antaa valoa, voin olla tähti. Mutta on sairasta, jos tähti juoksee rahan ja lehtien kansikuvien perässä – en tahdo sitä,” sanoo Juliette Binoche.
Oscar-palkintolautakunta ei kuitenkaan ole syrjäyttänyt tiukkana mimminä tunnettua näyttelijää, vaan 1997 hän sai naissivuosa-Oscarin elokuvasta Englantilainen potilas. Viime vuonna Cannesissa hän sai Iltapäivä Toscanassa -elokuvasta parhaan naispääosapalkinnon.
Elokuvan suomenkielinen nimi on huono. Sillä houkutellaan katsojia romanttiselle maisemamatkalle kauniiseen Toscanaan, mutta siitä ei elokuvassa ole mitenkään kysymys. Kiarostamin ensimmäinen Iranin ulkopuolella tekemä elokuva on taidefilosofinen pohdinta aidon ja jäljennöksen suhteesta. Tähän viittaa elokuvan alkuperäinen nimikin: Copie conforme = oikeaksi todennettu jäljennös.
Elokuvassa taidefilosofi (William Shimell) tapaa pientä taidekauppaa pitävän rouvan (Juliette Binoche), ja yhden iltapäivän keskustelu taiteesta herättää kysymyksen esimerkiksi siitä, voiko kopio olla parempi kuin alkuperäinen. Entä Mona Lisa - jos Leonardo da Vinci on sanonut mallilleen, että hymyilepäs nyt, kun minä maalaan, niin onko hymy aito, onko maalaus silloin aito? Väliäkö sillä, pohtii taidefilosofi, tärkeintä on se, miltä katsojasta tuntuu. Ei ole faktisesti vain oikeata ja väärää. Taide on vain heijastus jostakin.
Kiarostamin elokuvakin on heijastus jostakin, vähän Toscanastakin, mutta onko se hyvä vai vähemmän hyvä, sen ratkaisee jokainen katsoja itse. Juliette Binoche on hyvä valinta tähän rooliin. Jo lukioaikoinaan hän opiskeli taiteisiin erikoistuneessa koulussa, myöhemmin hän toimi taidemaalareiden mallina ja nykyisin hän maalaa myös itse, kuten nähtiin äskettäin Ava-kanavalta tulleessa dokumenttiohjelmassa. Lisäksi hän on mukana modernin tanssin ryhmässä.
kari.naskinen@gmail.com
