Kreikka, Portugali, Irlanti, Islanti, Latvia, nyt myös Italia ja kohta kai Espanjakin. Kriisi on päällä. Kukaan ei vain tunnu tietävän, mitä todella pitäisi tehdä. Pankkimaailma on avainasemassa, mutta neuvottelut pankkien osallistumisesta kriisimaiden tilanteen hoitokustannuksiin polkevat paikallaan. Uutistoimisto Reutersin mukaan “yli kahden viikon pituiset neuvottelut pankkeja edustavan Institute of International Finance -etujärjestön kanssa eivät ole käytännössä edenneet lainkaan yrityksissä kehittää kaikille osapuolille kelpaavaa menettelyä”.Iso ongelma onkin, että finanssimarkkinoiden pelisäännöistä ei kukaan ota selvää – koska ei kai niillä mitään sääntöjä olekaan. Maailmankaupan säännöistä päätetään maailman kauppajärjestössä, valtioiden välisillä sopimuksilla ja alueellisissa järjestöissä, mutta valtavasti kasvaneiden finanssimarkkinoiden pelisäännöistä ei missään.
Aiheesta paljon kirjoittanut kansalaisaktivisti Matti Ylönen toteaa Maailmantalous.net-sivustolla, että rahoitusmarkkinat toimivat hyvin pitkälti markkinoiden itsesäätelyn varassa. Niitä valvovien kansainvälisten järjestöjen ja sopimusten toimivalta on puutteellinen. Rahoitusmarkkinat on käytännössä irrotettu kansallisen päätöksenteon ulottumattomiin. Demokraattinen päätöksenteko ei enää ulotu alueelle, jonka heilahtelut voivat käytännössä näkyä esimerkiksi Suomen asuntomarkkinoilla.
”Aina 1980-luvulle saakka rahoitusmarkkinat olivat vahvasti valtioiden ohjaamia. Valuutanvaihtoa säänneltiin kiintiöillä, ja kansainvälisiä rahavirtoja rajoitettiin mikäli maan taloustilanne sitä vaati. Kun kansainväliset rahoitusmarkkinat olivat käytännössä valtioiden ohjauksessa, oli tarve niiden kansainväliselle säätelylle myös paljon pienempi. 1980-luvulla pääomakontrolleista kuitenkin luovuttiin Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen näyttäessä esimerkkiä ja muun maailman seuratessa perässä. Finanssimarkkinoiden kansainvälinen ohjaus jäi kuitenkin paikalleen. Tämän repeämän seurauksena finanssimarkkinoiden ja edustuksellisen demokratian tiet erkaantuivat.
Nykymuotoiset säätelemättömät markkinat ovat luoneet pohjaa finanssimarkkinoiden räjähdysmäiselle kasvulle ja uusien rahoitusmuotojen nopeatempoiseen syntyyn (esim. hedge-rahastot ja ns. johdannaiset)”, kirjoittaa Ylönen.
Valtioiden ohjauksen ulkopuolella toimivat finanssimarkkinat ovat synnyttäneet riskialttiimpaa ja vaikeammin hallittavaa maailmantaloutta. Samalla kun riskit ovat kasvaneet, on kasvanut myös niiden maantieteellinen ulottuvuus. Finanssimarkkinoiden kasvanut merkitys on siis kaventanut demokraattisen päätöksenteon ja politiikan pelivaraa. Maailmantalous on siirtynyt yhä hallitsemattomampaan ja riskialttiimpaan suuntaan.
SAKSAN TALOUSIHMEESTÄ
VOISI OTTAA OPPIA
Velan vangit -sivustolla Ylönen ehdottaa, että otettaisiin nyt oppia siitä, mitä tapahtui 1953, kun Saksaa lainoittaneiden maiden hallitukset kokoontuivat Lontooseen pohtimaan sotien runteleman Saksan velkoja? Velat olivat 30 miljardia silloista Saksan markkaan (21 % bkt:sta). Kreikka, Irlanti ja muut velkojamaat päättivät armahtaa Saksaa mitätöimällä puolet Saksan julkisesta ja yksityisestä velasta. Sijoittajat kärsivät tappioita, mutta markkinat eivät tästä päätöksestä seonneet. Käynnistyi Saksan talousihme, joka veti koko Eurooppaa vuosikymmenien nousuun.
Saksalle annettuja velkahelpotuksia ei sidottu tiukkaan vyönkiristyspolitiikkaan. Sen sijaan päätettiin tulevien maksuvaikeuksien varalta sovittelumekanismista. Lisäksi Saksalle myönnettiin oikeus pidättäytyä tilapäisesti maksamasta velanhoitokuluja, jos kauppatase painuisi alijäämäiseksi.Tällä pykälällä lainoittajamaat sitoutuivat käytännössä siihen, että ne ostaisivat Saksasta enemmän tuotteita kuin sinne myyvät. Näin velkoja ei tarvinnut maksaa kallisarvoisilla valuuttavarannoilla tai uudella velalla. Saksan markan sallittiin devalvoitua viennin tukemiseksi. Sopimus kattoi kaikki yksityisen ja julkisen puolen velat.
Ylönen toteaa, että Kreikassa, Irlannissa ja Portugalissa lähes kaikki on tehty päinvastoin kuin vuonna 1953. Velkoja ei haluta neuvotella uudelleen, lamaa syvennetään leikkauksilla silloin kun pitäisi elvyttää ja velkojenmaksulle välttämättömän viennin edellytykset unohdetaan täysin.
Velkasaneerauksesta puolestaan maalaillaan uhkakuvia, joiden tueksi ei löydy konkretiaa. Jos otettaisiin oppia vuoden 1953 järjestelyistä, päästettäisiin nykyiset kriisimaat julkiseen velkasaneeraukseen. Sijoitustoimintaan liittyy aina riskejä, joiden olisi näiden valtioiden velkakirjojen osalta annettava nyt realisoitua.
kari.naskinen@gmail.com
