Anselm Hollo, suomalaisen kirjallisuuden suurlähettiläs

Mukkulan kirjailijakokouksessa 1985 monet suomalaiset halusivat keskustella Anselm Hollon kanssa, koska häntä harvoin tapasi Suomessa. Jo 1952 hän oli muuttanut ulkomaille, ja Mukkulassa hän joutui sanomaan, ettei oikein kunnolla pysty suomeksi keskustelemaan, koska ei ollut 20 vuoteen varsinaisesti puhunut suomea. Hollon kieltäytyminen katsottiin ylimielisyydeksi, mutta kirjailijakokousarkistostani löysin joka tapauksessa Helsingin Sanomien Pekka Tarkan tekemän ison haastattelun Hollosta Mukkulassa 1985. Tarkka varmaan osasi täydentävästi myös englantia. Ne olivat niitä aikoja, jolloin Mukkulan kolmipäiväinen seminaari juhannusviikolla oli vielä iso tapaus. Tuolloinkin 1985 osallistujina olivat mm. Valeri Dementjev, Takeshi Kaiko, Olof Lagercrantz, Jevgeni Sidorov ja Vladimir Volkoff, suomalaisista Risto Ahti, Jan Blomstedt, Jörn Donner, Jarkko Laine, Lassi Nummi, Esa Saarinen jne.

Anselm Hollosta (1934 - 2013) kuitenkin enemmän, kun ostin Rosebudin pöydännurkalla olleen, Kai Ekholmin hänestä tekemän elämäkertakirjan (2022). Tuo Mukkulan kieliasia tulee sillä tavallakin ymmärrettäväksi, että lapsena kotikielenä oli paljolti saksa äidin syntyperän takia, minkä lisäksi Anselm lähti viiden vanhana 1939 äidin ja isosiskon kanssa Rostockiin ja sieltä edelleen sotaa pakoon Tukholmaan, jossa tarttui helposti ruotsin kieli. Isä oli tunnettu kirjallisuudenkääntäjä J.A. Hollo. Englantia Anselm oppi 10-vuotiaana ja lukiossa myös ranskan ja latinan. Vuonna 1958 hän työskenteli Lontoossa BBC:n Euroopan ja Suomen osastoilla. Tuttu paikka monelle suomalaiselle: Max Jakobson, Erkki Raatikainen, Erkki Arni, Heimo Tauriainen, Erkki Toivanen, Pertti Salolainen ja Hollon kanssa samaan aikaan toinen runoilija Matti Rossi, josta Salolainen sanoi, että oli jo tuolloin ”jankuttava kommunisti ja kyräilevä tyyppi”.

Hollo työskenteli BBC:ssä yhdeksän vuotta. Tuona aikana sattui ja tapahtui, Toivanen sävelsi musiikin Hollon ja Rossin radiodraamoihin, ja Salolainen kuvaa vieläkin järkyttyneenä, kun Hollo kerran studioon tullessaan tumppasi tupakkansa niin, että Salolaisen uutispaperit paloivat ja Salolainen lopetti uutistenlukemisen siltä erää. Vuonna 1965 Hollolta ilmestyi teos & it is a song, jonka Paul McCartney kävi ostamassa Indica Bookstoresta päivää ennen sen julkistusta. Seuraavana vuonna Hollo tapasi myös John Lennonin saman Indica-kompleksin taidegalleriassa, jossa Lennon oli valmistelemassa Yoko Onon näyttelyä. Hollo myös suomensi kaksi Lennonin kirjaa.

Lontoossa Hollon työt jakautuivat kolmelle taholle: BBC:n toimittajana, käännöksiä suomalaisille kustantajille ja oma runotuotanto. BBC oli koulinut Hollosta mainion toimittajan ja uuden runouden asiantuntijan, joka sai radioon haastateltavaksi myös Allen Ginsbergin, kun tämä oli Prahasta karkoitettuna pölähtänyt vanhan tuttavansa Hollon asunnolle.

Yhteistyö Ginsbergin kanssa oli tuttua. Ginsbergin sensaaatiomainen Huuto julkaistiin Hollon suomentamana ensimmäisen kerran Parnassossa 1961, sillä tavalla sensuurin pelossa, että hävyttömimmät sanat oli korvattu asteriski-tähdillä (*). Kaksi vuotta myöhemmin Tajo-kustantamo julkaisi Huudon ja muita Ginsbergin runoja ilman asteriskeja.

Hollo itsekin kuului tähän beat-runoilijoiden joukkoon. Kai Ekholm yrittää selvittää meille maallikoille, mitä beat-sukupolvi ajatteli – tai ei oikeastaan ajatellut ollenkaan, vaan Hannah Arendtin määrittelemänä beat-liikkeen ideologia saavutettiin hengittämällä aikakauden maagista ilmaa. Oli elettävä ja tehtävä, ei opiskeltava eikä pohdiskeltava. Eivätkä beatnikkien runot perustuneetkaan akateemiseen ajatteluun ja mieleen, vaan puhtaan mielen tempoiluun; hengitys oli sen perusta.

Kirjassa Hollo selittää beat-filosofiaa viiden sivun verran. Pekka Tarkan haastattelussa Hollo sanoi: ”Lapsi olisi vieteltävä vapauteen.”

Kirjassa on Ekholmin piirtämä beat-runouden lyhyt sukupuu (alimmaisena juureet):

Whitman – Pound – W.C. Williams
Black Mountain College
Kerouac – Ginsberg
Olson – Creely – Corso – Ferlinghetti
Anselm Hollo
Raworth – Horovitch – Codrescu – Berrigan
(Kalevi Lappalainen) – Harding

Yllättäen tästä sukupuusta puuttuu William S. Burroughs, joka niin ikään Hollon tuntemana ja tunnustamana vaikuttaa selvästi beatnikiltä. Suomessakin Burroughs ja Ginsberg kävivät kaksi kertaa. (Nyt Ginsberg on ohimenevänä roolihenkilönä Leonard Cohenista kertovassa mitättömässä tv-sarjaelokuvassa So Long, Marianne.)

AMERIKKALAISEKSI

Täysin englanninkieliseksi runoilijaksi Anselm Hollo ryhtyi 1966 ja muutti Yhdysvaltoihin pysyvästi 1967. Sekä Englannissa että USA:ssa Hollo toimi yli 60 vuotta kuin suomalaisen kirjallisuuden suurlähettiläänä. Hänen työlistallaan olivat Rossin ja Saarikosken lisäksi mm. Paavo Haavikko, Rosa Liksom, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Mirkka Rekola, Antti Tuuri ja monet 2000-luvun nuoret runoilijat, joita Hollo käänsi viimeisiin vuosiinsa asti. Itsestään Hollo ei julkista näköiskuvaansa rakentanut, kuten Saarikoski, koska julkisuus ja väenpaljous olivat hänestä kiusallisia.

Yhdysvalloissa Hollo opetti luovaa kirjoittamista Buffalon, Iowan ja Coloradon yliopistoissa sekä Boulderin Naropa-yliopistossa, jossa Hollon miehittämä laitos oli nimitetty Kerouacin mukaan. Naropassa työskennellessään hän käänsi englanniksi myös paljon proosaa, mm. Jean Genet, Rosa Luxemburg ja Francois Truffaut.

Yksi hyvin populaarinenkin asia Hollon uraan liittyi: lauluyhtye Muksujen hittikappale Miten mielelläni on Hollon oma korkea veisu (1967). Sen hän kirjoitti Isle of Wightilla Englannin etelärannikon edustalla.

Miten mielelläni, miten mielelläni,
puhuisinkaan suuresta ilosta.
Maan ja taivaan mehuista
ja rakkaudesta.
...liimaisin pyöreän auringon
keskelle taivasta,
keskelle taivasta
levittäisin rehevän ja vihreän maton,
elämää kihisevän vihreän maton

kari.naskinen@gmail.com