Ajassa ja unessa ja Viipurissa

Aika ja uni -oopperan lavastuksen pienoismalli.

Kansallisoopperassa esitetään tämän kuun loppupuolella kaksi kertaa Olli Kortekankaan uusi ooppera Isfåglarna. Siitä tuli mieleen, etten nähnyt Savonlinnassa vuonna 2000 Paavo Rintalan tekstiin perustuvaa oopperaa Aika ja uni, jonka kolme eri osaa ovat säveltäneet Kortekangas, Kalevi Aho ja Herman Rechberger – minulla oli varmaan rahat loppu jonkin liian kalliiksi tulleen kesälomamatkan takia. Nyt lähdin jäljittämään tätä oopperaa, mutta mistään siitä ei löydy levytystä eikä muutakaan tallennetta. Otin yhteyttä myös Yleisradion musiikkitoimitukseen, josta vastattiin, että ei ole heilläkään muuta kuin puolen tunnin dokumenttiohjelma ko. oopperan valmistamisesta. Sekään ei kuitenkaan ole nähtävissä edes Yle Areenassa, mutta pääsisin näkemään sen Kansallisen audiovisuaalisen instituutin katselupisteessä Helsingissä.

Jotenkin piti silti jatkaa eteenpäin. Antikvariaatista löysin Rintalan romaanin/esseekirjan Aika ja uni (1991), mutta sen luettuani ihmettelin, miten ooppera voi tähän perustua, kun ei paljon ole vuorosanojakaan. Tämä piti selvittää ja toisesta antikvariaatista tilasin Savonlinnan juhlakirjan vuodelta 2000, ja siitä kävikin ilmi, ettei ooppera Rintalan tähän kirjaan ollenkaan perustunutkaan. Kyseessä nimittäin on trilogia, jonka libreton Rintala kirjoitti viimeiseksi valmistuneeksi työkseen. Sen osat ovat Marian rakkaus (romaani 1994) ja erikseen oopperaa varten syntyneet ...nunc et semper… (...nyt ja aina…) sekä Salaisuuksien kirja.

Trilogian yhteisnimi on kuitenkin Aika ja uni. Rintala ei itse oopperaansa nähnyt, sillä hän menehtyi kiduttavasti edenneeseen Parkinsonin tautiin elokuussa 1999. Keväällä 1999 Rintala oli soittanut musiikkitieteilijä Pekka Hakolle ja sanonut: ”Helvetin tulessa herra Rintala.” Tuttu asia Rintalalle, niin kuin myös Jumalan maailma. Entisen Tampereen piispan Paavo Kortekankaan poika Olli Kortekangas kirjoittaakin Savonlinnan juhlakirjassa, että ”Rintala oli loppuun asti eräänlainen teologi. Hän prosessoi jatkuvasti vaikeita kysymyksiä. Silloin ei enää ole olennaista, mikä on uskovaisuuden aste. Tästä olen saanut rohkeutta totuutena pidetyn kyseenalaistamiseen, vain sitä kautta voi löytää entistä parempia vastauksia.”

Aika ja uni -kirjakin on monien asioiden kyseenalaistamista. Tästä osittain oli kysymys siinäkin, kun Rintala keskeytti teologianopintonsa. Sitä ennen RUK:n komentaja oli mm. käskenyt hänen pitää kenttähartauden, kun sotilaspappia ei sattunut silloin paikalla olemaan. Joku kenraalikin oli tarkastuskäynnillä. Käskystä, herra luutnantti, vastasi teologian ylioppilas Rintala heti.

”Sotilaan osana on aina ollut seisoa siellä missä kärsitään, kuollaan ja uhraudutaan. Sotilas on seisonut pian kaksituhatta vuotta Herramme Kristuksen ristin juurella, vartiotehtävissä, ja sotilas on saanut kokea niin kuin sadanpäämies silloin: totisesti tämä Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan poika. Aamen. Nyt veisaamme lopuksi virrestä jonka jokainen osaa, se löytyy sotilaan virsikirjasta numero kuudesta. Se alkaa sanolilla Jumala onpi linnamme, varustus vahva aivan.”

AIKA VALUU POIS

Romaanissa kertojaminä odottaa junaa asemalla. Jälleen tyhjyys ja helle valtaavat ajan, paikan ja tietoni. Pitkä viisari on vivunnut itsensä 12:n päälle, ei jaksa jatkaa alas. Onko se todella kuollut vai aikako täällä seisoo helteeseen sulaneena. (Tulee mieleen Salvador Dalin sulava kello.)

Aika on valunut pois myös Oulussa, johon Rintala aikuisena miehenä palaa. ”Kun on ollut kauan poissa nuoruutensa kaupungista, huomaa palattuaan, ettei sitä ole olemassa. Yli kolme vuosikymmentä. Aika oli tehnyt minusta vieraan nuoruuteni minälle. Uneeniko minä olin palannut?” (Tätä aihetta minäkin käsittelin, kun 5.7.2024 kirjoitin, että melkein 60 vuotta poissa syntymäkaupungista on tehnyt siitä minulle vieraan.)

Sitten vielä Viipuri, jossa Paavo Rintala syntyi kätilöopistolla 20.9.1930. Koti ei kuitenkaan ollut kaupungissa, vaan Viipurin läänin maanviljelysseuran kiertävän agrologi-isän ja äidin mukana milloin Vuokselassa, milloin Johanneksessa, milloin Säiniöllä ja lopulta ennen sotaa Heinjoella. Viipurikin ehti kuitenkin tulla tutuksi: Pyöreä torni, Punaisenlähteen tori, Chaplin-elokuvateatteri ja säestyspiano Tiiliruukin torin varrella…

Näin pitkälle päästyäni oma seikkailunikin ajassa ja unessa siirtyi Viipuriin, jossa isäni oli E-osuuskaupan kuorma-autonkuljettajana. Mutta koska Rintala kirjoitti lapsuudenmaisemistaan ”teeman ja muunnelmia” Velkani Karjalalle (1982), piti sekin löytää ja tätä varten ovat kirja-antikvariaatit. Rintala itse sai ensimmäisen kirjan isältään, Jules Vernen Maasta kuuhun. Siihen kontaktit isän kanssa suunnilleen jäivätkin, sillä talvisodan jo päätyttyä tuli äidille ruskea kirjekuori. Leimasimella leimattu, punamusteella: sotilasasia, lähettäjä Kpk.2. 5148. Sisällä oli kirje, jossa sotilaspastori ilmoitti isän kaatuneen maaliskuun 12. päivän illansuussa Vuoksenrannan Sintolan kylässä - ”lohduttakoon teitä kaikkivaltias Jumala”.

Mutta ei siinä auttanut sen paremmin Jumala kuin uusi Oulun-kotikaan. Vaikka äidin jalat koskettivat Oulun katuja, ne vain hipaisivat niitä, ne ottivat tukea laajemmasta maaperästä, menneisyyteen uponneesta Karjalasta. Äiti ei koskaan oppinut elämään Paasikiven – Kekkosen linjalla, eikä Paavo Rintala myöhemmin ihmeemmin noteerannut suomettumista: ”Keskiverosuomalainen tuskin olisi tiennyt siitä ilman tehokasta tiedotusvälineistöä. Syntymiseni aikoihin Suomi oli huomattavasti suomettuneempi. Suomettajana oli tuolloin Saksa. Äärivasemmisto otti silloisen suomettumisen yhtä raskaasti kuin Suomen äärioikeisto nykysuomettumisen.”

Kaipaus ei äidin mielestä haihtunut koskaan, sillä ei ole uudestisyntymisen eikä ylösnousemuksen madollisuutta. Se sulautuu osaksi maapallon pakolaisten surun yhteisyyttä.

Savonlinnan juhlakirjassa kirjailija Juha Seppälä kertoo, että Paavo Rintala kirjoitti hänelle kesällä 1996: ”Jumala ei jättänyt hyvyydestään tähän maailmaan mitään muuta merkkiä kuin Johanneksen attribuutin” (Johannes Kastajan karitsan).

Olipa monipuolinen reissu herra Rintalan kanssa. Uudet seikkailut ovat kuitenkin alkaneet, kun Ulla-rakas toi Kätevä-messuilta kassillisen isänpäiväkirjoja Finlandia-kirjan ilmaispöydiltä, ja alkuun pääsin jo Paavo Heinisen elämäkerran (2006) kanssa. Sen kirjoittaja on yllättäen Jan Blomstedt, mutta tämä selittyy sillä, että Heininen oli hänen appiukkonsa. Tämä seikkailu on sikäli helpompi, että Heinisen molemmat oopperat Silkkirumpu ja Veitsi ovat tuttuja. Olen lukenut kirjaa sata sivua ja aika on jo ollut esillä: Heinisen opettajana Kölnissä 60-luvun alussa ollut B.A. Zimmermann sanoi, että aika luovutti menneisyyden kuolemalle ja jätti nykyihmiselle vain kapean rajalinjan menneen ja tulevan väliin, ikään kuin yhteisyyttä ja yhteenkuuluvuutta voisi kokea vain omien aikalaistensa kanssa. Outo, kapea näkemys.

Seikkailusta tulee mieleen myös Jacques Offenbachin Hoffmannin seikkailut, kun Lahden oopperayhdistys ja kaupunginorkesteri esittivät sen hienosti kaupunginteatterin Juhani-salissa 1988, solisteina mm. Ritva Auvinen, Hannu-Heikki Hakulinen, Jussi Lehmusmäki ja Yrjö Leppänen, kapellimestarina Osmo Vänskä.

 

kari.naskinen@gmail.com