Sos.dem. puolue juhlii 125-vuotista historiaansa tänään lauantaina Helsingin Paasitornin juhlasalissa. Tilaisuudessa julkaistaan valtiotieteiden tohtorin Matti Hannikaisen kirjoittama SDP:n historian viides osa, joka käsittää vuodet 1957-75. Hannikainen on talous- ja sosiaalihistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja erikoistutkija Työväen Arkistossa. Juhlien historiaosuus painottuu historiateoksen ajanjaksoon, erityisesti peruskoulu-uudistukseen aikakauden suurena saavutuksena. Noina vuosikymmeninä tapahtui rakennemuutoksia, voimakasta teollistumista ja tiivistymistä eurooppalaisessa talousyhteistyössä. Suomi muuttui uudistusten myötä: peruskoulun lisäksi sosiaalivakuutukset, terveyskeskukset ja lasten päivähoito edistivät oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.
Hyvinvointivaltion käsite oli tullut julkisuuteen 1940-50-lukujen taitteessa, useimmin kuvattaessa Britanniaa ja muita Pohjoismaita. SDP:n talouspoliittisessa ohjelmassa se mainittiin ensimmäisen kerran 1954. Tuolloin puhuttiin myös yhteishyvävaltiosta, mutta Tampereen työväenopiston opettajan Veikko O. Veilahden 1957 kirjoittamassa ja Tammen julkaisemassa synteesissä ajankysymyksistä tuli kirjan nimeksi Hyvinvointivaltio ja tämä termi jäi käyttöön.
LÄNSI-INTEGRAATIO
KESKEINEN OSA IDEOLOGIAA
Yksi selvä suunta kuitenkin oli: kylmän sodan vuosina sosiaalidemokraatit asemoivat itsensä Pohjoismaihin ja länteen. Itä-Euroopan kansandemokratioista ja Neuvostoliitosta erottautumisesta tuli keskeinen osa SDP:n ideologiaa ja identitettiä. Neuvostoliitto ei tietenkään tästä tykännyt, ei varsinkaan siksi, että SDP:n suosio äänestäjien keskuudessa esti kommunistien kannatuksen ja vaikutusvallan kasvun.
Suomen länsi-integraatio joka tapauksessa kehittyi: 50-luvulla YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi, markasta tuli vaihdettava valuutta OEEC:n alueella ja Länsi-Saksan merkitys ulkomaankaupassa kasvoi, kun taas neuvostoblokin osuus laski.
Yksi paljon huomiota herättänyt konflikti oli, kun Hertta Kuusisen isälle Otto Wille Kuusiselle ei myönnetty viisumia Suomeen SKP:n 40-vuotisjuhliin tuloa varten elokuussa 1958. Viisumianomuksen oli kylläkin hylännyt Reino Kuuskosken virkamieshallitus, mutta episodi synkensi myös elokuussa aloittaneen K.-A. Fagerholmin demarienemmistöisen hallituksen kuvaa Neuvostoliitossa.
Fagerholmin III hallituksen kauppa- ja teollisuusministeriksi tuli Onni Hiltunen ja hän toimi myös pääministerin sijaisena. Varkautelainen Hiltunen oli ollut SDP:n puheenjohtaja 1944-46 ja ollut ennen Fagerholm III:a kolme kertaa ennenkin ministerinä.
 |
| Väinö Tanner viimeistä kertaa eduskunnassa 12.1.1962, hänen vieressään Eetu Karjalainen ja Onni Hiltunen. Seinällä muotokuva Oskari Tokoista. |
Otin tässä hänet esille siksi, että hän oli Lahden entisen kaupunginjohtajan Teemu Hiltusen isä. Teemu oli sisäministerinä Teuvo Auran virkamieshallituksessa 1970. Hänen lisäkseen historiakirjassa mainitaan lahtelaisista demareista vain Ensio Partanen, Olli Vihavainen ja Salme Myyryläinen sekä SKDL:stä Helge Talvitie.
PARI PIIRUA
VASEMMALLE
Lasse Lehtinen varoitti demareitaan nyt hieman pinnalle nousseesta vasemman laidan lumosta: ”Koko historiansa ajan SDP on tasapainoillut puhdasoppisen laitavasemmiston sekä houkutusten ja realismin välissä. Ja agitaattorien – oman aikansa populistien – kelkkaan lähteminen on aina päättynyt huonosti.” (Demokraatti 15.8.2024)
Sanna Marinia Lehtinen kehui: ”Kun pääministeri Marin 2022 yksiselitteisen päättäväisesti ja nopeasti asettui kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä, hän edusti juuri sillä hetkellä tämän asevelihengen pitkää perinnettä.”
Isossa puolueessa on kuitenkin aina ollut vetoa milloin mihinkin suuntaan, ja hyvin muistetaan esimerkiksi puheenjohtajaksi 1963 valitun Rafael Paasion linjanveto ”pari piirua vasemmalle”. Paasio näki, että ulkopolitiikassa presidentti Urho Kekkonen sanelee päälinjaukset ja SDP:n oli myös tehtävä pesäeroa puolueen edelliseen oikeistodemarijohtajaan Väinö Tanneriin. Paasion aikana puolueesta tulikin kelvollinen myös Kremlissä. Vihdoin 1968 SDP:n virallinen valtuuskunta vieraili Moskovassa, jossa neuvotteluihin osallistuivat puoluejohtaja Leonid Brezhnev, NKP:n pääideologi Mihail Suslov ja NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston johtaja Boris Ponomarev. SDP:n valtuuskunnan muodostivat Rafael Paasio, Erkki Raatikainen, Johannes Koikkalainen, Veikko Helle, Vilho Halme ja UKK:n luottomies Väinö Leskinen.
TPSL, TUK, SAJ
HONKA-LIITTO…
Historiakirja on vankkaa tietoa kauttaaltaan ja lähdetiedot ovat kattavat. Vaalit käydään läpi hyvin ja mielenkiintoista aineistoa on myös niistä puoluehajaannuksen vuosista, jolloin syntyivät TPSL, sen lehti Päivän Sanomat, rinnakkainen urheilujärjestö TUK, rinnakkainen ay-liitto SAJ ja sosiaalidemokraattien aloitteesta lähtenyt Honka-liitto, joka kaatui Neuvostoliiton protestointiin ja Fagerholmin esitykseen Kekkosen valitsemiseksi uudelleen poikkeuslailla. Tannerkin käytti Honka-liitosta ilmaisua ”hauska Honka-liittomme”.
Hurja vaalitulos syntyi 1966: SDP 55 kansanedustajaa, Keskustapuolue 49, SKDL 41. Veikko Vennamon Pientalonpoikien puoluekin pääsi eduskunnan kartalle, kun Vennamo meni läpi. Näin alkoi aikajana kohti Perussuomalaiset-puoluetta, joka kuitenkin on loitontunut kauas Vennamon perusajatuksesta pienten ihmisten puolustamisesta.
Saa nähdä, miten suurin vasemmistopuolue tulevina vuosina pystyy kamppailemaan tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, jotka se punamultayhteistyön avulla rakensi yhteishyväksi. Tässä auttoi sekin, että Tanner onneksi vaihtui Paasioon. Tämän viikon Demokraatissa entinen kepuministeri Seppo Kääriäinen kirjoitti yhden aukeaman SDP:n historiakirjasta ja muistutti Tannerin sanoneen puoluekokouksessa 1963, että ”suomalaista teollistuvaa yhteiskuntaa johti maan vanhoillisin aines, agraarit”.
Kirja loppuu kuitenkin Hännikäisen lauseeseen: ”Alueellisen ja sosiaalisen tasa-arvon sekä kansalaisten yhdenvertaisuuden edistäminen kuuluivat niin työväestöä kuin talonpoikia edustavien puolueiden tavoitteisiin.”
kari.naskinen@gmail.com
