Saksan poliittisten ja talouselämän johtajien juhlapuheissa ovat esillä Saksan talousihme, nousukausi, kansalaissopu, tulopolitiikka, yhteiset edut, katsaus menneisyyteen ja näkymät tulevaisuuteen. Näin myös ison lehtitalon johtajalla Fritz Tolmilla, josta on juuri tullut myös työnantajaliiton puheenjohtaja. Heinrich Böllin romaanissa Suojaverkko (1979) eletään kuitenkin myös siinä rajusti koettelevassa ajassa, jolloin anarkistinen terroristijärjestö Punainen armeijakunta (RAF) piti saksalaisia pelossa. RAF:n lopetettua toimintansa 90-luvun lopulla elettiin pitkän aikaa rauhallista rinnakkainoloa, mutta tällä hetkellä on uutena uhkana vähintään yhtä vaarallinen liike AfD, joka on jo noussut toiseksi suurimmaksi puolueeksi ohi sosiaalidemokraattien.
Fritz Tolm rinnastuu
helposti Saksan työnantajaliiton puheenjohtajaan Hanns
Martin Schleyeriin,
jonka RAF surmasi 1977. Schleyerin rasitteena oli natsihistoria
SS-upseerina, ja kirjassa Tolmin lapsenlapsi Holger ehkä viittaa
nimellään Holger
Meinsiin,
joka oli yksi tärkeimpiä avainhenkilöitä Andreas
Baaderin ja
Ulrike Meinhofin
terroristiporukassa.
Kirjan lopussa Holger myös sytyttää isovanhempiansa linnan tuleen.
Lisäksi Tolmin entinen miniä on entinen maanalainen terroristi,
joten yllättävää on, että tällaisista sidoksista huolimatta
Tolm on noussut korkeille paikoille – konsensusta
haetaan.
Eikä Tolm itsekään ole aito kapitalisti, maailmanmenoa
seuratessaan hän kirjan lopussa sanoo vaimolleen, että tämän
pitää saada tietää vielä yksi asia.
”Mikä niin?”
”Se,
että jonkinlaisen sosialismin on pakko tulla, pakko
voittaa...”
Böllin romaanihenkilölle tämä ei ole
mitenkään kummallista. Vähän
ennen Nobel-palkinnon
saamistaan
1972
Böll kirjoitti Der Spiegel -lehteen
esseen, jossa puolusti inhimillistä lähestymistapaa
RAF-terroristeihin ja toi esille myös ajatuksen sosiaalisten olojen
kehittämistä SPD:n kaavailemilla tavoilla. Böllin
jutun aiheuttama kohu kärjistyi keväällä 1972, kun
RAF teki
Hampurissa
pommi-iskun kilpailevan
Axel
Springerin
mediakonsernin päämajaan, jossa loukkaantui 17 ihmistä. Siitä
lähtien Bölliä
pidettiin CDU:n ja muiden konservatiivien piireissä terrorismin
”älyllisenä kannattajana”.
Tämän
yhteiskunnallisen kuohunnan päällä kirjassa on yhtä
painavana asiana se, miten vakavasti tällaiset ääriliikkeet
tuhoavat ihmisten normaalia elämää. Vaikka varsinaisten
tuhotekojen kohteina olisivat tietyt eliitin edustajat tai nyt
Saksassa koko
demokraattinen
yhteiskuntajärjestelmä,
niin siinä oheisuhreiksi
joutuvat usein myös täysin ulkpopuoliset kansalaiset. Saksan
lisäksi tämä on nyt vallitseva trendi muuallakin läntisimmässä
Euroopassa. Miten
uskaltaa mennä katukahvilaan,
ulkoilmakonserttiin,
kehtaako linja-autossa lukea Castron
elämäkertaa,
jos
joku vaikka kimpaantuu siitä?
Tolmin perhettä suojellaan
maksimaalisin voimin, mutta koko ajan joutuu pelkäämään. He ovat
turvallisuuden vankeja. Illalla pitää ikkunaluukut sulkea, mutta
mitä sekään auttaa, jos joku täräyttää singolla läpi?
Entä eikö ruuassa varmasti ole myrkkyä jne.? Tavallisilla
kansalaisilla ei ole suojaverkkoja, vaan joku voi ajaa kuorma-autolla
joulutorille ihmisjoukkoon tai muuta vastaavaa, kuten
tapahtuukin.
EI
SAA UNOHTAA,
ON MUISTETTAVA
Luin
samaan syssyyn Heinrich Böllin pienoisromaanin
Aseveljet,
sekin
aina ajankohtainen.
Siinä
tartuttiin arkaan natsiaiheeseen niin aikaisin kuin 1948, jolloin
Böll ei saanut
käsikirjoitukselleen kustantajaa. Vasta
1982
käsikirjoitus
löytyi uudelleen
ja julkaistiin heti.
Romaanissa minäkertoja, entinen korpraali Wenk näkee entisen kapteeninsa, pataljoonan komentajan Schneckin juhlimassa ulkoilmakahvilan terassilla valmistumistaan oikeustieteen tohtoriksi syyskesällä 1948. Schneck oli armeijassa korruptoitunut esimiesmulkku, joka joi sotamiesten viinoja ja söi vähiä ruokia ja ampui itärintamalla kännissä komppanian komentajan, yliluutnantti Schellingin.
Wenk kirjoittaa Schellingin veljelle kirjeen. Wenk kertoo veljen kohtalon, josta perheelle oli valehdeltu, että tämä oli kadonnut itärintamalla. Wenk muistelee kaverinsa Schellinckin sanoneen: ”Ihmiset käyvät tänään, muutamaa vuotta myöhemmin, nauraen samasta portista, jonka kautta he aikoinaan kulkivat henki kurkussa, ja valmistautuvat nyt itse pystyttämään jonnekin jotakin Potemkinin kulissia. Voi, kunpa voisivat puhua ne kaatuneet, jotka milloin mikäkin juna kuljetti kuolemaan, murheisina, harmaakasvoisina, laukku täynnä marmeladileipiä. Jos nuo kaatuneet voisivat puhua, ei sotia enää olisi.”
Wenk jatkaa: ”Aikaisemmin ei tarvittu yhtään ainoata sanaa korostamaan sodan häpeällisyyttä. - - - Katsokaa noita hempeämielisiä idiootteja, jotka istuvat tänään ikävien toimistojensa työpöytien ääressä jaloissaan pehmeävuoriset pikkukengät...”
Wenk (ja Böll): ”Me olemme syntyneet muistamaan. Meidän tehtävämme ei ole unohtaa, vaan muistaa…”
kari.naskinen@gmail.com