Viime vuoden elokuvista kolmanneksi parhaiten kaupallisesti menestynyt Oppenheimer ei täytä hyvän elokuvan kriteereitä alkuunkaan. Christopher Nolanin käsikirjoittama ja ohjaama kertomus atomipommifyysikko J. Robert Oppenheimerista sai seitsemän Oscar-palkintoakin, mutta Oscarit elokuvien mittareina eivät kuitenkaan aseta elokuvia laadullisesti minkäänlaiseen arvoasteikkoon. Oppenheimer on tietenkin iso tarina tärkeästä ihmisestä, mutta se hajoaa sirpaleiseksi, hajanaiseksi kokonaisuudeksi tehden katsomisen välillä tuskalliseksi. Hiroshiman ja Nagasakin Oppenheimerin ydinpommit muuttivat tuhon kaaokseksi ja kaaosmainen on rakenteeltaan tämä elokuvakin, vaikka on siinä myös erinomaisia yksittäisiä hetkiä ja kohtauksia.
Ensimmäinen
tunti on harvinaisen sekava monen aikatason takautumineen. Eikä
mitenkään selitetä, mistä oikeudenkäynneistä tai kuulustelusta
milloinkin on kysymys. Nolan tunnetaan ennestään kronologian
sekoittajana, mikä onnistuu loistavasti scififantasiassa Tenet
(2020).
Oppenheimerissa
tällä
samalla idealla ei toiminnallista jännitystä lisätä, vaikka se
lienee ollut tarkoitus.
Vasta ensimmäisen ydinkokeen
onnistuttua
elokuva jämäköityy ja sitä ennen vihjaillut pirstalekohtaukset
alkavat mennä oikeisiin yhteyksiinsä. Hiroshiman jälkeen
Oppenheimer sanoi, että hänestä on tullut Kuolema, maailmojen
tuhoaja. Vielä sodan jälkeen Oppenheimer kuitenkin toimi USA:n
atomienergiakomission tehtävissä, vaikka häntä oli epäilty
kommunistiksikin. Oppenheimerin
suureksi synniksi laskettiin lisäksi se ydinaseita koskeva
mielenmuutos, joka pani hänet julkisesti vastustamaan vielä
pahemman vetypommin kehittämistä.
Tähän liittyen
elokuvan dramaattisin kohtaus on Oppenheimerin ja presidentti Harry
S. Trumanin
tapaaminen presidentin virallisessa työhuoneessa Valkoisessa talossa
25.10.1945, runsaat
kaksi kuukautta Hiroshiman jälkeen. Truman ei nauhoittanut
keskustelua, mutta elokuvassa Oppenheimer sanoo: ”Minulla
on verta käsissäni.” Ilmeisesti tuo sanonta ei ole ainakaan
sanatarkka fakta, mutta Trumanin Oppenheimer
joka
tapauksessa ärsytti.
Elokuvan
käsikirjoitus perustuu Oppenheimerin
elämäkertakirjaan
American
Prometheus (2005),
jota ei kai ole suomennettu. Kirjoittajat
ovat
toimittaja Kai Bird
ja historioitsija Martin
Sherwin.
Olihan
tuo tapaaminen merkittävä, sillä atomipommin luonut ja
katumapäälle tullut mies oli samassa huoneessa pommin käyttämisestä
päättäneen miehen kanssa. Tiettävästi
Truman kysyi Oppenheimerilta,
milloin Neuvostoliitto kehittäisi oman atomipommin, ja kun
Oppenheimer ei vastausta
osannut antaa, Truman vastasi itse:
”Ei koskaan.” Se
tapaaminen loppui siihen ja presidentin avustaja avasi oven
Oppenheimerille.
Kanssakäyminen
ei kuitenkaan loppunut tähän, sillä keväällä 1946 Oppenheimer
lähetti kirjeen,
jossa hän kritisoi ehdotusta atomipommin testaamisesta
Bikini-atollilla seuraavana
kesänä. Oppenheimer
ihmetteli, oliko atomiaseiden sotilaallinen koe viisasta aikana,
jolloin suunnitelmat
tehokkaasti eliminoida maailman
aseistamista
ovat vasta alussa. Tällaiset
kokeet heikensivät hänen
päämääräänsä demilitarisoida ja kansainvälisesti säännellä
ydinenergiaa. Truman välitti
kirjeen ulkoministeri
Dean Achesonille ja
nimitti lähetekirjeessän Oppenheimeria ”itkeväksi
vauvatiedemieheksi”.
Vasta
1963 John F. Kennedyn aikana Oppenheimer sai Yhdysvalloissa virallisen tunnustuksen panoksestaan atomienergian
kehityksessä, käytössä ja hallinnassa.
Elokuvan
dvd-paketissa on myös lisämateriaaleja, mutta ne eivät mitenkään
selitä, miksi elokuva on sellainen kuin on. Lisäksi näitä
lisämateriaaleja julkaistaan Suomessa jokseenkin aina sillä tavalla
huitaisten, että niitä ei tekstitetä
suomeksi.
kari.naskinen@gmail.com