On vallan piristävää, että leppoisasta olemisesta on taas palattu vastakkainasettelun aikaan. Stubbi ei ole Niinistön tavoin työväestön ehdokas ja hallitus on niin oikeisto- ja äärioikeistolainen, että on pannut stopin kaikenlaiselle yhteistyölle ay-liikkeen kanssa. Vanhaan tapaan yksi suurimpia pahantekijöitä on Yleisradio, jonka Perussuomalaiset-puolue lakkauttaisi ja Kokoomuskin ainakin supistaisi sen toimintaa. Lopulta myös presidentinvaali kärjistyi sukupuoliroolien jyrkäksi kaksintaisteluksi.
Pitkästä aikaa ollaan takaisin isojen mielenosoitusten ajassa. Ei enää tietoakaan siitä lauhkeasta ilmapiiristä, joka sai aikaan vetelyyttä ja saamattomuutta muutama vuosikymmen sitten, kun 60-luvulla alkanut vasemmistoradikaalisuuntaus oli hiljentynyt. Tuosta menneestä ajasta kirjoitti kuvaavasti edesmennyt sosiaalipsykologian professori Antti Eskola vuonna 1980: ”Tämä demareiden, kepun ja enemmistökommunistien yhteisrintama, jota kokoomus ja työnantajapiirit hiljaisesti tukevat, on tehnyt ilmapiiristä inhottavan ja ahdistavan.”
Ennen tuota Eskolan ikävystyttäväksi kuvaamaa konsensusaikaa edelsi sitäkin hurjempi vaihe, jolloin silloinkin Yle oli kuin pirun riivaama. Eino S. Repo oli 60-luvun puolivälissä nimitetty sen pääjohtajaksi Maalaisliiton, Urho Kekkosen ja Kustaa Vilkunan vaikutuksella, ja kun vuoden 1966 eduskuntavaalit lähestyivät, panivat Päivi Istala, Hannu Taanila, Esko Seppänen, Tero Heinänen, Pentti Kemppainen ja Paasilinnan veljekset täydet latingit piippuun. SDP, SKDL ja TPSL kasvattivatkin paikkalukunsa 87:stä 103:een. (Valokuvan Eskolasta ja Taanilasta löysin kustannusliike Vastapainolta.)
Ne olivat värikkäitä aikoja. Nykytelevision viihdeohjelmat ovat lepertelevää leikkiä verrattuna vaikka Orvokki-kabareehen. Ensin se tuli radiosta, mutta sitten Timo Bergholm, Kaj Chydenius, Kalle Holmberg ja Arvo Salo veivät sen kiertueelle, jossa esimerkiksi Jyväskylän Kesän turnee sai Edvin Laineen ja muut konservatiivit hyppimään tasajalkaa. Kristiina Halkola lauloi 20 perheestä, Kaisa Korhonen Kenen joukoissa seisot jne. Loppu tästä tietenkin tulikin, kun Reporadio pantiin aisoihin. Ensin Repo siirrettiin 1969 pelkästään radiopuolen johtajaksi ja 1972 Ylen hallintoneuvosto määräsi hänet äänin 11-7 pakolliselle virkavapaalle. Pois Ylestä Repo lähti 1974.
En tavannut Eino S. Repoa, mutta matikanopettajamme ja luokanvalvojamme oli Eino S:n veli Yrjö Repo. Reporadiosta emme tunneilla puhuneet, mutta mielenkiintoisempaa olikin, kun hän kerran esitteli meille hienon Roverinsa, jonka konepellinalus oli niin täynnä moottoria, etten ollut ennen sellaista nähnyt. Vieläkin löytyy antikvariaateista Yrjö Revon kirja matematiikan harjoitustehtävistä ja ylioppilastehtävät ratkaisuohjeineen 1963-64. Lisäksi sellainen sattumayhteys, että rinnakkaisluokalla ollut Kari Kihlström meni aikanaan naimisiin Eino S. Revon tyttären, teatteriohjaaja Kristiina Revon kanssa, ja Lahden kaupunginteatterissakin Kihlström näytteli muutaman vuoden 2000-luvun alussa; parhaiten jäi mieleen Kihlströmin everstin rooli Daniel Katzin näytelmässä Everstin nainen, jossa se nainen oli Anna Vihanto.
Jonkin verran tutustuin myös Antti Eskolaan, jonka luennoilla kävin opiskellessani vähän aikaa Tampereen ”punaisessa” yliopistossa. Eskola oli kuitenkin yliopistoakin punaisempi. Hän oli siirtänyt kirjoituksensa Aamulehdestä (Kok) ensin Kansan Lehteen (SDP) ja sitten Hämeen Yhteistyöhön (SKDL), ja kun hänen ensimmäiset yhteiskunnalliset pamflettikirjansa olivat 60-luvun lopulla ilmestyneet, julisti yliopiston rehtori Erkki Pystynen (Kok), että kaikille kumouksellisille pitäisi asettaa sulku virkoihin. Pystynen oli Kangasalta kotoisin olleen äitini sukulainen, mutta emme käyneet koskaan Pystysillä.
Näiden kovien vuosien jälkeen siirryttiin konsensusaikaan. Hallituksissakin istuivat 80-luvulla Sorsa, Paasio, Holkeri ja Kanerva sulassa sovussa. Poliittisia lauluja ei enää kuullut, kun tilalle olivat tulleet Juha Watt Vainion isojen poikien laulut, joissa esimerkiksi käytiin Ilkka Suomisen kotikunnassa Nakkilassa nussimassa, sopraanosolistina Aino Akti.
Nyt on taas värikkäämpää. Yleislakkokin voi syntyä ja silloin päästäisiin vaihteeksi kaatamaan autoja bensa-asemalla, kuten näin tapahtuvan 1956. Somessa on jo pitkään käyty digitaalista sisällissotaa, jossa vastakkain eivät kuitenkaan ole valkoiset ja punaiset, vaan valkoperusruskeat ja punavihreät. Kaikkein vihatuin ihminen on edelleen Sanna Marin, vaikka onkin häipynyt jo Lontoon sumuun. On myös paikallisia tappeluja, esim. Lahdessa muutama kaupunginhallituksen jäsen haluaisi myydä kaupungin omistaman energialaitoksen, vaikka 97 prosenttia veronmaksajista vastustaa.
MARXIN HAAMU HAALENI
Antti Eskola sanoi, että nykyisin yhteiskunta selitetään taskulaskimella, ennen siihen tarvittiin sosiologi. Eskola oli eräänlainen filosofinen kommunisti, eikä hän koskaan ollut SKP:n jäsen. Hän ei hyväksynyt aseellista toimintaa missään muodossa, mutta oli joka tapauksessa sitä mieltä, että jokaisen Marxin ja Kristuksen lapsen pitäisi vihata nykyistä systeemiä ja ainakin äänestämällä pyrittävä tuhoamaan se. Esteenä sosialismin tiellä olivat Eskolan mukaan porvarillinen hegemonia sekä sitä tukevat tiedotusvälineet, koulu, kirkko ja muut vaikutuskanavat. Kun lopulta Marxin haamu haaleni, voimistui Eskolan kirjoituksissa Kristuksen kuva: ”Ihminen on etääntynyt kauas Jumalan kuvasta ja ihmisen oikeasta luonnosta.”
Vuonna 2003 Eskola palasi 68-vuotiaana takaisin kirkon jäseneksi pitkällisen pohdinnan jälkeen: ”On kuin liittymällä taas kirkkoon sytyttäisin kynttilän vanhempieni haudalle.” Eskola oli uskonnollisesta lapsuudenkodista, jossa äiti hyräili virsiä Siionin kanteleesta, ja näitä säkeitä Antti Eskola toistaa kirjoissaankin. Tampereella 2018 kuolleen Antti Eskolan yksi iltarukous kuului:
Päivän touhut taakse jää,
minua jo väsyttää.
Kiitos että nukkumaan
peiton alle mennä saan.
Hyvää yötä Jumala!
Siunaa meitä kaikkia.
kari.naskinen@gmail.com
