Kun avaa Pirkko Saision romaanin Passio (Siltala, 2021), näyttää tekstin taitto siltä kuin kysymyksessä olisi aforismikirja. Kappaleiden välissä ja monessa kohtaa muutenkin on tyhjä rivi. Sivut ovat kauniita ja helppolukuisia. Kun on lukenut kaikki 730 sivua, vaikutelma on edelleen hämmentävä. Tätähän voi melkein sanoa eepokseksi, vaikka ei runomittainen olekaan. Lavea kertomus on kuin 500 vuotta käsittävä kronikka Euroopasta, ja kun mukana on hieman mystisiäkin tapahtumia, niin jotain selittämättömän suurenmoista tässä on.
Romaanissa ei ole yhtään vuosilukua, mutta muutamat todelliset henkilöt ja tapahtumat auttavat. Alussa ollaan Firenzessä, jossa dominikaanimunkki Girolamo Savonarola hirtetään ja poltetaan roviolla Piazza della Signorialla kerettiläisyydestä syytettynä 1498. Edellisenä vuonna Savonarola ja hänen kannattajansa olivat sytyttäneet samalla paikalla ”turhuuksien rovion”, jolla poltettiin pakanallisia kirjoituksia, pornokuvia, ylellisyysesineitä ja muuta turhaa.
Romaanin nimi voisi olla myös "Turhuuksien rovio", mutta ei tietenkään voi, koska amerikkalainen Tom Wolfe sen nimen jo käytti kirjoitettuaan tarinan New Yorkin pörssijupeista (1987).
Passion ensimmäinen luku alkaa turhuuksien markkinoiden kuvauksella, jossa Savonarola ja Pirkko Saisio näkevät, ettei ihminen ole yhtään viisaampi kuin lammas. Ihmisen halut vain ovat monimutkaisempia, mutta yhtä lyhytnäköisiä kuin lampaan. Lammas haluaa ruohoa, vettä, parittelua, etsii toisista lampaista turvaa. Ihminen haluaa kaikkea samaa, mutta lisäksi kultaa. Kulta ja muut rikkaudet tekevät ihmiset hulluiksi. Ne saavat ihmisen polvistumaan ihmisen eteen, ne tanssittavat ihmisiä öisin, ne liittävät lihan lihaan väärissä vuoteissa.
Rikas ihminen on luontojaan ahne, tai ainakin hänestä sellainen tulee rikastuttuaan. Rikasta ihmistä polttaa kaksi ajatusta: miten säilyttää rikkautensa ja miten kartuttaa rikkauttaan. Kirjassa päädytään 1950-luvulle, eikä näissä asioissa mikään ole muuttunut.
Muranolaisen peilipajan omistaja Pietro Calimani on kokenut, että kaikki ovat samaa sakkia. Ystävättäret, rakastajattaret, vaimot, omat lapset. Kaikki samanlaisia susia. Käännä selkäsi, niin jo kulmahammas välähtää. Jos lampaaksi rupeat, joudut kerittäväksi ja lopulta lahtipenkkiin. Palautui mieleen pilapiirtäjä Kerberoksen piirros Etelä-Suomen Sanomissa WTC-torneihin kohdistuneen terrori-iskun jälkeen, kun susi katsoo sivusta tornien palamista ja ajattelee: ”Ihminen on ihmiselle ihminen.”
Pirkko Saisio kuvaa suurta passiota, aina vain jatkuvaa kärsimystä. Romaanissa on kahdeksan lukua niiden mukaan, missä kulloinkin ollaan: Firenze, Venetsia, Krakova, Goluboje Selo, Haapsalu, Helsinki, Solovetsk, Helsinki. Jokainen luku on kuin itsenäinen novelli, mutta niitä yhdistää vanha kultakoru, jossa on timantteja ja rubiineja. Koru siirtyy erinäisten tapausten myötä ihmiseltä toiselle ja näihin tapauksiin liittyy mytologialtakin vaikuttavia asioita. Tosin tämä mielikuvituksellisempi aines arkipäiväistyy, kun kirjassa päästään lähelle omaa aikaamme.
Muillakin seuduilla käydään, esimerkiksi Budassa, Pestissä, Moskovassa, Pietarissa, Obudassa, Sienassa, Kiovassa ja Hersonissa, jonka linnoitus oli vielä rakenteilla, mutta keskeneräisenäkin se julisti umpimielistä uhkaa niille, jotka sen tarjoamaa turvaa yrittäisivät murtaa. Lopullista turvaa ei kuitenkaan ole eikä tule, kuten äiti Katarzyna luostarissaan tiesi: kaikki oli katoavaista, kaikki kuihtuu ja hajoaa, puut, ruoho, eläimet, ihmiset, lopulta koko maailma, ensin vastentahtoisesti ja huomaamattomasti, sitten yhä kiihtyvämmin ja epätoivoisemmin, ja miten peruuttamatonta tämä kaikki on, matkalla kohti syvempää pimeyttä.
Passio on suuri kulttuurihistoriallinen taideteos, jossa Pirkko Saisio käy surutta läpi myös kommunistista järjestelmää epäonnistuneesti tavoitelleen Neuvostoliiton elämänmenoa. Huumoria unohtamatta hän panee Solovetskin ojennusleirin komendantin 1930-luvulla pilkkaamaan taiteilijoita: ”Taiteilijat ovat harkitsematonta väkeä. En tunne henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut ja kuullut. Majakovskit ja Jeseninit, kaikki nämä, ensin ollaan mukana ja touhutaan ja touhutaan, touhutaan niin kauan kuin painokoneet jaksavat jyskyttää ilmoille runoiksi kutsuttuja riemun kiljaisuja, sitten kyllästytään, pelästytään niitä keinoja, jotka eivät ole miellyttäneet mutta joita ilman ei sosialismia rakenneta. Pelästytään varjoja, vajotaan neitimäisiin synkkyyden tiloihin. - - - antavat heti periksi, ampuvat itsensä, tai hirttävät, kuka mitenkin.”
Solovetskissa käyvä näyttelijä kysyy yhdeltä ojennettavalta, onko täällä mielestänne menossa tragedia vai komedia, vaiko peräti farssi. Pirkko Saision romaani joka tapauksessa on tragedia. Se oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas, mutta palkinnon sai Jukka Viikilä teoksellaan Taivaallinen vastaanotto (Otava, 2001); en ole Viikilän kirjaa lukenut, mutta sen on pakko olla Nobel-tasoa, koska elokuvaohjaaja Zaida Bergroth valitsi sen ohi Passion.
kari.naskinen@gmail.com