Meillä oli eilen hauskaa Hyvinkään pesäpallostadionilla. Käynnissä oli Maailmancupin loppuottelu Suomi - Australia ja tunnelma katossa. Turnauksesta jo pudonneiden joukkueiden pelaajat ja kannattajat pitivät kovaa metakkaa Australian puolesta, minä muiden mukana, koska Suomi näytti tänäkin vuonna olevan liian ylivoimainen. Näin siitä huolimatta, että en tuntenut edes nimeltä ketään Suomen joukkueen pelaajista. En tietenkään Australiankaan pelaajista, vaikka pelipaitojen seljissä oli tuttuja suomalaisia sukunimiä. Katsomossa pärjäsin rallienglannillakin tai oikeastaan ei sitäkään tarvinnut käyttää, kun vieressäni istuneet kaksi kanadalaista neitoa puhuivat myös suomea.
Turnaus järjestettiin nyt yhdennentoista
kerran, aikaisemmin on pelattu Brisbanessa, Melbournessa, Luzernissa, Münchenissä,
Södertäljessä, Intian Punessa sekä Helsingissä, Porissa, Turussa
ja kerran aikaisemminkin Hyvinkäällä.
Ottelut
vietiin läpi
kahdella Pihkalan kentällä kolmen päivän ajan ja kun ohjelmassa
olivat miesten, naisten ja sekajoukkueiden sarjat, piti pelien
keston
olla tavanomaista
lyhyemnpi, 50 minuuttia ja tasavuorot. Otteluita tuli paljon, koska
osallistujamaita olivat finaalijoukkueiden lisäksi Kanada, Ruotsi,
Saksa, Sveitsi ja Viro.
Oli varmaan ollut hauska reissu
vieraille, vaikka
vähän ripottelikin.
Niin oli pelikin, jota ei niin vakavasti otettu kuin Pihkalan
stadionilla normaalisti. Vaikka voittoa kyllä yritettiin tosissaan,
yksi vihrepaitainen pelaaja syöksyikin kerran. Välillä jännitys
oli niin korkealla, että Suomen pelaajatkaan eivät aina muistaneet
sääntöjä: eräskin kunnarin tehnyt lähti tilanteen jälkeen
kävelemään kolmoselta kohti kotipesää, jolloin Australian
kolmospesävahti meni neuvomaan suomalaista, että sääntöjen
mukaan kunnarin tehnyt jää kolmoselle yrittämään sieltä vielä
juoksua kotipesään. Vaikeahan sitä kaikkea oli pelin
tiimellyksessä hoksata, kun pelinjohtajana ei ollut
viuhkamiestä.
Lyöminen on taitolaji. Yksi
australialainen löi ensin kaksi hutia ja kolmannella tuli sellainen
viiden metrin lurpsahdus, jota lukkari lähti hakemaan, mutta pallo
oli siinä tohinassa kuin kuuma peruna, eikä lukkari saanut siitä
kunnolla otetta, joten juoksija ehti ykköspesälle.
Taktiset
hienoudet eivät tähän otteluun kuuluneet. Kenttää
ei ulkopelijoukkue
täyttänyt
tahallaan eli kun pallon sai kopiksi, se myös pidettiin räpylässä
ja yleisö taas taputti. Kerran yhdeltä aussilta kuitenkin
koppipallo lipsahti takakentällä maahan, jolloin kuuluttaja korjasi
tilanteen sanomalla, että se oli taktinen pudotus.
Useampi
kunnarikin tuli. Varsinkin kakkospuolen läpilyönneistä suomalaiset
tekivät kunnareita, koska sieltä kakkosrajalta eivät
australialaiset jaksaneet kunnolla heittää kolmospesälle.
Kun
tuli laittomia lyöntejä, joista pallo vieri kentän aidan luo,
sekin haettiin sieltä kaukaa, koska budjettisyistä oli vain yksi pelipallo, joten
pallopojat olleet viskaamassa uutta palloa tilalle.
Suomi
voitti World Cupin finaalin 14-5 ja sitten otettiin yhteiskuva.
Naisissa Suomi voitti Sveitsin 19-1 ja sekajoukkueissa Suomi voitti
Saksan 16-5. En muista, milloin edellisen kerran olin näin hyväntuulisessa kilpaurheilutapahtumassa.
Pesäpallo
on kiva seurapeli, vaikka säännöt ja taktiikkapuoli (halutessaan) ovatkin monimutkaisemmat kuin missään toisessa palloilulajissa. Tästä on kymmenkunta vuotta, kun sukulaisten,
tuttavien ja kylänmiesten kanssa pelasimme joka sunnuntai
Kasakkamäen koulun kentällä. Osa oppi säännötkin kolmentena kesänä. Silloin huomasin, että vanha pesismies osasi kyllä lyödä
ja kiinniottokin sujui jotensakin, mutta juoksu tuotti vaikeuksia.
Yhdet housutkin repesivät kaatuessani, koska oli kiire ykköseltä
kakkoselle. Viime syksynä sama juttu tennishallissa, jossa jalat
eivät toimi niin kuin pää olettaa – neljä tikkiä otsaan.
Ensi
viikonvaihteessa ovat kahden suomalaisen kansallislajin juhlapäivät:
Itä - Länsi Sotkamossa ja Jyväskylän ralli.
kari.naskinen@gmail.com