Vaikka Suomi ei kylmän sodan aikana
kuulunut yhtä jyrkällä tavalla Neuvostoliiton etupiiriin kuin
Itä-Euroopan sosialistivaliot, oli asetelma kiikkerä. Suomi ei
kuitenkaan joutunut jonon jatkoksi siihen listaan, johon kuuluivat
Neuvostoliiton väkivaltaisiin asioihin puuttumisten takia DDR 1953,
Unkari 1956, Tshekkoslovakia 1968, Afganistan 1979 ja melkein
Puolakin 1980. Urho
Kekkonen hoiti
homman taitavalla ulkopolitiikalla, jota ymmärtämättömät
kutsuvat edelleen ”suomettumiseksi” tarkoittaen huonoa,
kerrassaan tuomittavaa politiikkaa.
Kekkonen oli kuin
vanhan legendan tohtori Faust, joka myi sielunsa paholaisen
hahmossa esiintyvälle Mefistofeleelle. Mefistofeles
lupasi vastapainoksi Faustille ikuisen onnen, mutta ikuiseen
kadotukseen Faust kuitenkin joutui.
Kekkonen oli ovelampi. Kekkonen ei vienyt Suomea ikuiseen
kadotukseen,
vaan pelasti sen elämän haluamassamme muodossa. Joitakin ilkeitä
nootteja tuli, K.-A.
Fagerholmin ”yöpakkashallituksen”
piti erota ja sisäpoliittisesti vaikutti nololta, että Kekkonen
piti Neuvostoliiton painostuksesta valita jatkuvasti presidentiksi
kummallisilla erikoisjärjestelyillä.
Kanava-lehdessä
4/2023 kirjoittaa pitkän diplomaattiuran tehnyt Antti
Kuosmanen,
että Kekkosen
suomettumispolitiikan ansiosta Yya-sopimuksesta tuli paljon löysempi
kuin Neuvostoliitto oli esittänyt, kaikenlaiset Suomen talouselämän
haltuunottoyritykset tehtiin tyhjiksi ja Suomi pystyi liittymään
läntisiin talous- ja kauppapoliittisiin järjestelyihin
Neuvostoliiton tahdon vastaisesti: Efta, OECD, GATT-sopimus ja
vapaakauppasopimus EEC:n kanssa.
”Moralisoivan
ulkopolitiikan hinta olisi ollut korkeampi kuin kauempana
Neuvostoliittoa
sijaitseville maille”, kirjoittaa Kuosmanen, joka on toiminut
suurlähettiläänä Pekingissä, Mongoliassa ja Singaporessa sekä
Suomen pysyvänä edustajana OECD:ssä
ja
Unescossa ym.
Hintaa
siis maksettiin, mutta vaikea oli tilannekin. Kuten Kuosmanen
kirjoittaa, Suomi ei ollut mitenkään turvassa naapurin
painostukselta, uhkauksilta tai vielä pahemmalta. Kuvaavaa oli, että
länsi ei tehnyt mitään, kun Neuvostoliitto toi hyökkäysvaunujaan
Budapestiin tai Prahaan. Olisiko tullut apuun,
jos niitä olisi tullut Imatralle ja Lappeenrantaan?
”Kaikki
tämä pitäisi muistaa, kun asioita arvioidaan jälkikäteen”,
sanoo Kuosmanen.
Kun nyt arvioidaan,
haukutaan suomettumista Neuvostoliiton edessä nöyristelynä.
Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa tai sen
huonoja
oloja ei virallisesti arvosteltu, mutta kuten Suomen
puolueettomuuspolitiikkaa Kekkosen kanssa rakentanut Max
Jakobson
sanoi,
Suomelle
olisi hinta moralisoivan ulkopolitiikan kaviaarista ollut kovempi
kuin se oli suomettumisen ansiosta.
Suomettumiskäsitteeseen
sekoitetaan yleensä myös se, että Suomessa oli vasemmistolaisia
radikaalipiirejä, jotka pitivät kommunistista
yhteiskuntajärjestelmää ihanteena, vaikka Neuvostoliitto ei
sellaiseen ollut päässytkään. Nämä varsinkin akateemisissa ja
kulttuuriympyröissä pyörineet suomalaiset eivät olleet
erityisesti ”suomettuneita”, vaan pelkästään
vilpittömiä kommunisteja: Kaj
Chydenius, Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen, Leif
Salmén, Anssi Sinnemäki, Nils Torvalds, Björn Wahlroos jne.
Eivätkä
taistolaiset suomettumista edes toitottaneet. Enemmän hyvistä
naapuruussuhteista piti ääntä Keskustapuolue.
Kuosmanen
selittää suomettumistermin syntyvaiheet. Laajasti tunnetuksi sen
teki 60-luvulla Franz
Josef Strauss
(CDU), joka käytti Suomea varoittavana esimerkkinä siitä kuinka
suurvalta määräilee pienempää naapuriaan niin, että pienen
itsenäisyys muuttuu tyhjäksi kuoreksi. Straussin varsinainen kohde
ei kuitenkaan ollut Suomi, vaan liittokansleri Willy
Brandtin (SPD)
kekkoshenkinen
idänpolitiikka
”Ostpolitik”, jota Strauss ei hyväksynyt.
Politiikan
teoriassa suomettuminen (finlandizierung, finlandisation) viittaa
erpäsymmetriseen valtasuhteeseen kahden valtion välillä,
erityisesti pienemmän sopeutumiseen vahvemman vaikutusvallan
alaisuudessa. Faust oli tietenkin se pieni, kuten Kekkonenkin.
Faust-tarinasta on monenlaisia versioita, joista osassa Faustin ei käy
kaikkein pahimmalla tavalla. Yhdessäkään versiossa Faust ei
kuitenkaan ole niin menestyksekäs kuin
Kekkonen.
Nyt tilanne on toinen. Suomessa monet ajattelevat, että se pienempi on Venäjä, koska meidän Natomme on isompi. Siksi Venäjälle voidaan sanoa päin näköä, että me vihaamme teitä. Kyllä rippunen vanhanaikaista suvaitsevaisuus- ja suomettumuspolitiikkaa olisi edelleen tarpeen. Vai onko tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä tietoiseen konfliktiin, joka voisi johtaa vaikka sotaankin, ennemmin kuin rauhanomaiseen rinnaiseloon?
kari.naskinen@gmail.com
