Kansallisteatterin näytelmä Nuoret idealistit alkaa esirippuun heijastetulla tekstillä Franz Kafkan Kirjeestä Milenalle: ”Olkoon tämä esimakua niistä helvetin tuskista, jotka kohtaamme, kun joudumme arvioimaan elämäämme jälkiviisauden mukanaan tuomalla tietoisuudella siitä, ettei pahinta olekaan kohdata ilmeiset virheemme, vaan ne tekomme, joita kerran pidimme arvossa.”
Michael
Baranin (59)
kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä
eläkkeellä oleva teatterinjohtaja J. (Jukka-Pekka
Palo)
tekee
itselleen tiliä sellaisista nuoruutensa
asioita,
joissa voimakas maailmanparantamisen idealismi oli vienyt eteenpäin.
Hänellä se oli ollut kommunismi, jonka houkutuksesta J. oli
70-luvulla valinnut vaihto-oppilaspaikakseen itäberliiniläisen
teatterikorkeakoulun. Mukana tässä oli ollut
myös
protestia, sillä hänen isänsä oli jatkosodan aikana ollut
SS-miehenä Natsisaksassa. Tässä olisi jo tarpeeksi yhteen
näytelmään, mutta lisäksi
J. oli
teatterinjohtajana
syyllistynyt naisnäyttelijöiden huonoon kohteluun ja ainakin
jonkinasteiseen kähmintään, mikä pani hänet #metoo-kohun
keskellä muuttamaan taas Berliinin.
Myös
suomalaiset
SS-natsit syyllistyivät sotarikoksiin, mutta heitä ei asetettu
syytteisiin, vaan he palasivat Suomeen 1943. J:n isäkin oli sitten
urallaan liike-elämässä edennyt korkealle, kuten iso osa
sotilaskavereistaankin, ja yhteyttä pidettiin perinneyhdistyksiksi
naamioiduissa SS-henkisissä poppoissa. J.
puolestaan oli koko teatteriuransa ajan edustanut jyrkkää
kommunismia, joka tietenkin näkyi teatterin ohjelmistossa. J:tä
Berliiniin tapaamaan tullut entinen toimittajavaimo
Petra (Pirjo
Määttä)
yrittää nähdä näitä asioita pintaa syvemmältä, mutta tulee
vain siihen tulokseen, että maailmaa parantaisi vain, jos asioita
alkaisivat tulevaisuudessa edistää Slavoj
Zizekin ja
Greta
Thunbergin lapset.
Berliinissä
on myös sinne filmifestivaaleille esikoiselokuvansa saanut
näyttelijä Emmi (Aksa
Korttila),
jonka asialistalla on #metoo. Berliinissä kaikki tapaavat sattumalta
toisensa, neljäntenä eri
luovilla aloilla luoviva Joel (Verneri
Lilja),
jonka rintapielessä näytti yhdeksänneltä riviltä katsoen olevan
SDP:n tämän vuoden pinssi. Hän kyllä sanoi, että pinsseja on
helppo vaihtaa aina tarpeen mukaan. Joel toimii eräänlaisena
kertojana, sillä sellaista tarvitaan, koska näytelmän rakenne on
sillä
tavalla poikkeuksellinen,
että ihmisten kohtaamisia ei varsinaisesti näytetä, eikä 2,5
tuntia kestävässä näytelmässä ole lainkaan dialogeja. Asiat
tuodaan kunkin osalta esille monologeina, pisimmillään
viisiminuuttisina tai ehkä enemmänkin. Kaikki nämä puhumiset kohdistetaan nimenomaan meille katsojille, mitä korostetaan sillä, että osa puheista puhutaan näyttämön etureunaan tuotuihin mikrofoneihin.
Tämä kaikki
toimii erinomaisesti.
Pitkästä aikaa näytelmä, joka ei pyri vain
viihdyttämään
niin,
että pois lähtiessä mieli olisi iloinen ja hymy naamalla.
Tuttavani narikalla kysyikin, selviätkö tästä. Hyvin selvisin,
mutta edelleen pyörivät mielessä ne omat idealismini, joiden
varassa maailmankuvaani loin 60-70-luvuilla. Näytelmässä
J. sanoo itsestään, että ”tunsin olevani vapaa, seisoin
tukevasti historian oikealla puolella; voiko nuori ihminen elämältä
enempää toivoa”. Minulla on kuitenkin mennyt paremmin kuin J:llä,
olen säilyttänyt idealismini, pari kertaa olen kuitenkin pinssiä
vaihtanut, enkä luultavasti ole syyllistynyt sukupuoliseen
häirintään. Jotkin asiat kaduttavatkin, mutta niin varmaan
kaikilla, jotka elämän ottavat vakavasti, kuten henkilöt
Baranin
näytelmässä.
Idealismien pontimina on monesti
jonkinasteisia utopioita. Myös J:llä ja J:n isällä oli ajatuksena
paremman maailman aikaansaaminen. Isä vain meni pitemmälle ja lähti
vieraan väkivaltakoneiston mukaan utopiaansa toteuttamaan. J:n
ajatuksen
tasolla vain ollut utopiakaan ei ole toistaiseksi missään
toteutunut, koska Neuvostoliiton, DDR:n, Kuuban ja Kiinan
järjestelmät eivät ole olleet kommunistisesti idealistisia. Kiinan
kansantasavallankin
alkuperäinen tavoite oli muuttaa yhteiskunta kommunistiseksi, mutta
tämä
lopullinen päämäärä on siirretty tulevaisuuteen, kuten
Xi
Jinping on
sanonut.
Toivottavasti
nuoria idealisteja on ja tulee aina olemaan. Ilman heitä maailma
pysähtyisi. Huteja tulee, mutta myös osumia.
kari.naskinen@gmail.com