Kirjat on haudattava maahan

Painetusta kirjasta on tullut ongelmajäte. Juha Seppälän uudessa romaanissa nimetön kirjailija polttaa kirjoja, joskin säilyttää parhaat tuleville sukupolville hautaamalla ne maahan. Polttaminen on kuitenkin kyseenalaista, koska näin menetellen kirjat saastuttavat ilmaa ja edistävät ilmastokriisiä. Merille-romaani ei kerro Seppälästä itsestään, mutta on siinä ilmeisen paljon hänen ajatusmaailmaansa, ja varsinkin kirjan viimeiset 12 sivua ovat ehtaa Seppälää, kun hän lataa ulos ankaraa kritiikkiä oman aikamme kulttuurijournalismista sekä politiikan ja koko elämän turhuudenmarkkinoista.

Joka tapauksessa kirja-niminen tuote on kriisissä. Natsi-Saksassa ja Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953) kirjoja poltettiin niiden sisällön takia, mutta nyt kysymys on siitä, että painettuja kirjoja ei enää paljon tarvita. Meilläkin on kotona 3,5 seinää kirjahyllyinä, mutta valtaosa kirjoista joutaa kuoltuamme hävitettäviksi, kun eivät kenellekään kelpaa. Tämän ongelman tuntevat kirja-antikvariaattien pitäjät. Kun jostakin kuolinpesästä haetaan vaikkapa 500 kirjaa, niistä ehkä 50 kelpaa divarissa myyntiin, loput kuskataan kaatopaikalle.

Vielä pahempi on Lp-, cd- ja dvd-levyjen kanssa, kun  ne eivät edes maadu. Tilanteet kuitenkin helpottuvat koko ajan, koska painettujen kirjojen ja levyjen tekeminen vähenee vähenemistään. Jo tänä vuonna digitaaliset ja äänikirjat ohittavat fyysiset kirjat myyntitilastoissa. Seppälän romaanista ei varsinaisesti selviä, eletäänkö siinä nykyajassa vai tulevaisuudessa, mutta yhdessä kohtaa kirjoja hautaava mies sanoo, että ”fossiilisten kirjojen aika oli ohi, työ totuuden palveluksessa”.

Näin ollaan palaamassa länsimaisen ajattelun vanhimpaan perinteeseen, jossa kirjoitus asetettiin puhetta alempaan asemaan. Puhe edusti järjellistä (logos), kirjoitus äänen toissijaista täydennystä pelkkänä teknisenä apuvälineenä. Vaikka onhan meillä vielä digitaalisesti toimivan sosiaalisen median kirjoitettu mölinä.

Merille-romaanin kertojakirjailija oli ajautunut kirjallisiin hanttihommiin, mutta on nyt jo eläkkeellä. Elämä haalistuu ja käy kohti loppuaan. Kirjailijan oma työ oli jo pitkään tökkinyt. Ei ollut syntynyt romaania enää pitkiin aikoihin, ja mies harmitteli: ”Miksi en tehnyt kuin kirjallisuusarvostelijat, jotka ikääntyneinä uskaltautuivat kirjoittamaan kypsän eurooppalaisuuden ja taiteentuntemuksen leimaamia seesteisiä, tyylikkäästi surumielisiä romaaneja kaikkeuden iltaruskosta, tienattuaan sitä ennen itselleen riittävät eläke-edut tarvitsematta heittäytyä huomiokilpailuihin ja raadollisten apurahamarkkinoiden armoille.”

Kirjan loppu on selvästi Seppälää aivan itseään, sivujen ulkoasun erilaisuudenkin perusteella. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajat hän manaa aivan alakertaan, tämän besserwissereiden porukan, omahyväiset mässääjät ja runkkarit, jotka kaikkien alojen ylimmäisinä asiantuntijoina antavat armolliseen sävyyn ohjeet maan hallitukselle, virkamiehille ja kansalaisille.

Muuta vihaista:
- ”Varakkaat ja älykkäät tekeytyvät vasemmistolaisiksi, köyhät ja tyhmät äänestävät persuja.”
- ”Maailman rikkain ihminen ammutti itsensä 100 km:n korkeuteen. Mitä saavutettiin? Mikä muuttui? Ei kuolemaa. Ei elämää. Vain sen todistaminen, ettei ihminen ole mitään.”
- ”Elon Muskissa ei ole mitään kiinnostavaa, ei Steve Jobsissa, ei Leo Messissä, ei Michael Schumacherin jäätyneessä konfliktissa.”
- ”Emme osaa pelata jalkapalloa, olemme kuin koiria, jotka emme opi meille opetettavia temppuja.”
- ”Suomalainen toimittaja on amerikkalaisen mallin mukaisesti alkanut suoltaa myös analyyseja ja esseitä.”
- ”Kirkon jäseneksi en voi liittyä takaisin. Paavalin seurakunnan kirkkoherra tanssii tähtien kanssa ja ilmoittaa intohimoikseen jalkapallon, jeesuksen ja juustot.”
- ”Ortodoksisuus on aina ovi selällään, värikäs ja löperö uskonto, taiteilijoiden ja erityisesti näyttelijöiden rakastama (kun näyttelijältä loppuvat roolit).”

Meidänkin kaupungissa Lahdessa on Merille-romaanin mies ehkä käynyt 30 vuotta sitten. Ei ole aivan varma, sillä hänen mielessään ei ole mitään, mikä olisi liittynyt Lahteen. Masto? Väkivalta? Veikko Kankkonen? Jos olisi ollut nuorempi, mies arveli, että tietäisi jonkun cheekin. Seppälä on porilainen ja jostain sieltä suunnalta on romaaninkin mies.

Romaanin nimi on tuttavan saaressa olevan veneen nimi. Sen entinen omistaja lähti merille, mutta ei koskaan palannut. Kirjan viimeiset virkkeet ovat: ”Kun lähden, en paukauta ovea perässäni. Minä katoan kuin kirja.” Toivottavasti Juha Seppälä (66) ei katoa vielä pitkään aikaan, sillä hänen tekstinsä on nautittavaa luettavaa. Se on selväpiirteisen suoraa, ei kikkaile kaikkeuden aamu- eikä iltaruskoilla, vaan lävistää lukijan mielen kuin stiletti, paikoin viiltävän aforistisesti.

kari.naskinen@gmail.com