Kokoomuksen ja SDP:n hallitusyhteistyöstä 1980-luvulla tohtoriksi väitelleen Jouko Marttilan väitöskirjan mottona on mukaelma Pentti Saaritsan runonsäkeestä:
”Kuka tarvitsee pörssikauppaa,
en minä eikä Nieminen
sitä tarvitsee järjestelmä tämä kapitalistinen”
Alkuperäisessä Saaritsan tekstissä pörssikaupan tilalla on työttömyys. Saaritsan runon sävelsi Kaj Chydenius 1969 ja lauloi sen levyllekin itse. Myöhemmistä levytyksistä muistan Jaakko Tepon.
Kokoomuksen ja SDP:n yhteistyö tulee taas ajankohtaiseksi, kun seuraavaa hallitusta kootaan. Marttila väitteli tohtoriksi 2016 Helsingin yliopistossa ja kirjan väitöksestä julkaisi Docendo samana vuonna. Marttila käsitteli näiden puolueiden lähentymistä kuuluisan Korpilammen konferenssin (1977) jälkeen ja käytännön talouspolitiikan toteuttamista Harri Holkerin sinipunahallituksessa 1987-90. Edellisen kerran SDP ja Kokoomus olivat olleet samassa hallituksessa 1958-59, pääministerinä K-A. Fagerholm (SDP).
Tutkimuksessa kuvataan kuinka Kokoomus ja SDP päätyivät 1987 vastakkaisia yhteiskuntajärjestyksiä tavoitelleista lähtökohdista kannattamaan yhteistä talouspolitiikkaa – hillittyä markkinataloutta. Tämä kulminoitui juuri Holkerin hallituksen perustamiseen ja sen toteuttamaan ohjelmaan.
Korpilammen järjestämisen taustalla olivat talouden ja yhteiskunnan epävakaudet, joita ratkaisemaan pyrkinyt Kalevi Sorsan II hallitus (1977-79) oli saanut kesällä 1977 valmiiksi Suomen historian ensimmäisen elvytyspaketin. Sen toimeenpano oli edessä, mutta eturyhmien ja puolueiden suhteet olivat pahasti tulehtuneet, joten Sorsa päätti tarttua härkää sarvista. Konferenssin tavoitteena oli päästä eroon haitallisesta epäluottamuksen ja kyräilyn ilmapiiristä, ja Sorsan sanoin elvytyksen hengen pitäisi levitä laajapohjaisesti kaikkien poliittisten ja taloudellisten piirien keskuuteen.
Jotain isoa tapahtuikin, käynnistyi suomalainen konsensus. Tapahtui liikahduksia, kuten Marttila totesi: ”Kokoomus siirtyi kansankapitalismia ja markkinataloutta korostaneelta linjalta sosiaaliseen valintatalouteen ja keskustaoikeistolaiseksi puolueeksi. SDP:n tavoittelema demokraattinen sosialismi ja suunnitelmatalous sovitettiin yhteen markkinatalouden kanssa. Käytännön talouspolitiikassa puolueet toteuttivat hillittyä markkinataloutta, jossa aatteelliset ihanteet ja kaukotavoitteet jäivät taustalle. Valtion ohjaus ja sääntely hillitsivät vapaata markkinataloutta.”
Väitöskirja osoittaa kuinka kansainvälinen talous, yhteiskunnan rakennemuutos ja sisäpoliittinen valtataistelu limittyvät talouspolitiikan toteuttamisessa. Kuinkahan nyt, kun ainakin vasemmisto-oikeistoakselilla Sanna Marin ja Petteri Orpo ovat kaukana toisistaan? Eroa tasoittaa kuitenkin se, että nyt tärkeäksi koettavassa ulkopolitiikassa Sanna Marin vaikuttaa suorastaan haukkamaisemmalta kuin Petteri Orpo. Selvä ennuste siis, että sinipuna syntyy.
Keskusta sen sijaan on täysin pihalla kaikesta, eikä pyri minkäänlaiseen hallitukseen, vaan jää oppositioon väyrystelemään. Kepun piti tietenkin muodollisesti julkistaa vaaliohjelmansa ja ilmoittaa, että puolue panisi koko Suomen täydelliseen kuntoon kahden seuraavan vaalikauden aikana, mutta hallituksessa se ei kuitenkaann tule olemaan.
SYNTYI SOSIAALINEN
VALINTATALOUS
Väitöskirjassa todetaan, että sosiaalidemokraatit joutuivat sopeuttamaan omaa talouspolitiikkaansa ympäristössä, jossa öljykriisi ei johtanutkaan kapitalismin syrjäyttämiseen, vaan vaikeutti keskitettyyn taloussuunnitteluun ja ohjaukseen perustuneen talouspolitiikan toteuttamista.
Yhteiskunnan keskiluokkaistuminen kasvatti erityisesti naisvaltaisten toimihenkilöiden ja julkisten palvelujen palkansaajien määrää, mikä sai SDP:n ja Kokoomuksen kilpailemaan samoista äänestäjistä. SDP siirtyi sosialismin tavoittelusta markkinatalouden hyväksymiseen, kun keskitetty taloussuunnittelu, pääomien ohjailu ja valtion yritystoiminnan laajentaminen eivät auttaneet saavuttamaan täystyöllisyyttä, vaan talouden ongelmat pahenivat. Kalevi Sorsa tarjosi 70-luvun lopulla teollisuudelle tuotantokustannusten alentamista, investointien tukemista ja veronkorotuksista luopumista. Tavoitteena oli yritysten kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen ja irtiotto devalvaatio-inflaatiokierteestä.
Kokoomus taas pyrki eroon konservatiivisesta kypäräpappi-imagostaan ja otti etäisyyttä markkinaliberalismiin. Puolue ryhtyi korostamaan sosiaalista markkinataloutta, josta Ilkka Suomisen johdolla kehitettiin sosiaalinen valintatalous. Siinä korostui työntekijöiden aseman parantaminen, ja Suominen vannoi luokattoman yhteiskunnan nimiin purkaen työn ja pääoman vastakkainasettelua. Suominen kannatti ensisijaisesti porvariyhteistyötä, mutta piti ovea auki myös demarien suuntaan.
Hallitusratkaisussa avainasemassa oli presidentti Mauno Koivisto, joka harvinaisen kassakaappisopimuksen paljastuttua runnoi kekkosmaisella tavalla kasaan Holkerin johtaman sinipunahallituksen, siihen täytteiksi tulivat Rkp ja SMP. Kassakaapissa oli paperi, jossa Suominen, Paavo Väyrynen ja Rkp:n Christoffer Taxell sopivat porvarihallituksen muodostamisesta. Salaisen sopimuksen pääpäsmäreinä olivat olleet Väyrynen ja Nokian pääjohtajan Kari Kairamo. Kokoomuksessa sopimuksesta tiesi Suomisen lisäksi vain puoluesihteeri Jussi Isotalo.
SDP TEKI ISOMMAN
KÄÄNNÖKSEN
Ilman keskiluokan kasvua ja puolueiden talouspoliittista lähentymistä ei yhteistä hallitusohjelmaa olisi syntynyt. Hillityn markkinatalouden myyminen keskiluokalle oli helpompaa kuin takertuminen sosialismin tai kapitalismin vanhoihin ideologisiin ihanteisiin.
Marttilan väitöskirja osoittaa, että SDP teki Kokoomusta suuremman ideologisen käännöksen hyväksyessään markkinatalouden perusperiaatteet talouspolitiikkansa lähtökohdaksi ja luopuessaan sosialistista suunnitelmataloutta ja demokraattista sosialismia vaatineista tavoitteistaan.
Valtionyhtiöiden osittainen yksityistäminen sovitettiin palvelemaan molempien puolueiden päämääriä, samoin kuin kansalaisten osakesäästämisen edistäminen. Sosiaalidemokraateille valtionyhtiöiden osakkeiden myynti oli enemmän omistuksen demokratisointia kuin privatisointia. Kokoomukselle yksityisen omistamisen laajentaminen säilyi ideologisena tavoitteena, vaikka puolue pyrki eroon kovan kapitalismin leimasta.
Yhteenvetona Marttila kirjoitti, että Kokoomuksen ja SDP:n varaan rakentunut hallitus syntyi keskelle rakennemuutosta. Sotienjälkeisestä sääntelytaloudesta siirryttiin kohti kilpailutaloutta ja Euroopan sisämarkkinoita, joiden ulkopuolelle Suomi ei halunnut jäädä. Talouspolitiikassa uusliberalismi vahvisti otettaan öljykriisien ja keynesiläisen velkaelvytyksen jälkeen. Kokoomus oli omaksunut talouspolitiikkansa lähtökohdaksi saksalaiseen ordoliberalismiin perustuneen sosiaalisen markkinatalouden.
SDP uskoi vielä 70-luvun puolivälissä valtion kykyyn ohjata pääomia. Muutos kohti markkinatalouden hyväksymistä alkoi paradoksaalisesti kapitalismin kriisistä, johon vasemmistohallitukset eivät olleet löytäneet parantavia lääkkeitä. Kokoomus ja SDP lähestyivät talouspolitiikassa toisiaan sekä ohjelmatasolla että käytännössä. Puolueiden retoriikassa ideologiset erot korostuivat, ja talousjärjestelmäihanteissa lähentyminen ei näkynyt yhtä hyvin kuin suhdanne- ja työmarkkinapolitiikkaa tai verotusta koskeneissa talouspolitiikan valinnoissa. Kun Kokoomuksen ja SDP:n ideologisia eroja peilaa puolueiden yhteiseen hallitusohjelmaan, näkyy talouspoliittinen lähentyminen parhaiten niissä politiikkalohkoissa, joissa puolueet olivat lähtökohdiltaan kauimpana toisistaan. Tällaisia painopistealueita ovat omistusoikeuteen, työelämän pelisääntöihin ja verotukseen liittyvät kysymykset.
Viimeksi Kokoomus ja SDP olivat yhdessä hallituksessa 2014-15, jolloin tilkkeinä olivat vihreät, Rkp ja kristilliset. Pääministeri oli Alexander Stubb.
kari.naskinen@gmail.com
