keskiviikko 21. joulukuuta 2022

Suurlähettiläs Heikki Talvitie keskellä sekamelskaa


Touko-kesäkuun vaihteessa 1989 järjestettiin Kremlin kongressipalatsissa Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton kansanedustajien kongressi. Oli suorat tv- ja radiolähetykset, joita Neuvostoliiton asukkaat seurasivat henkeään pidätellen. Paikalla oli myös Suomen suurlähettiläs Heikki Talvitie, joka juuri ilmestyneessä kirjassa Kylmän sodan päätös (Into, 2022) kuvailee sekavaa tilannetta: ”Vanhaan tapaan puhemiehistö kokoontui korokkeelle kongressisalin eteen. Tällöin salista pyydettiin puheenvuoro, puhuja kysyi, kuka oli valinnut puhemiehistön. Normaalin käytännön mukaan nyt istuva kansanedustajien kongressi valitsisi puhemiehistön ensimmäisenä tehtävänään. Mihail Gorbatshov vastasi tähän, että muutamat valtion ylimmästä johdosta olivat kokoontuneet ja päättäneet puhemiehistöstä. Kokouksessa käsiteltiin useita menettelytapakysymyksiä, ja niistä yritettiin äänestää. Suomesta oli hankittu äänestyskone, joka ei välttämättä ollut viallinen, mutta käytännössä edustajat eivät osanneet äänestää sen avulla, koska ohjeita ei ollut tarjolla. Gorbatshov sitten päätti, milloin tarpeeksi monta edustajaa oli onnistunut äänestämään ja tulos voitiin todeta demokraattisesti syntyneeksi. Paikalla oli 2155 kansanedustajaa.”

Neuvostoliiton hajoamisprosessi oli alkanut. Lokakuussa 1991 Heikki Talvitie (kuvassa) lähetti Moskovasta ulkoministeriöön muistion tilanteesta: ”Nykyään Neuvostoliiton tulevien tapahtumien ennustaminen edes päivänkään perspektiivillä on täysin mahdotonta. Valtarakenteet ovat täysin sekaisin. Gorbatshovilla ei ole mitään reaalipoliittista valtaa, hän istuu tyhjän päällä...”

Jo pari kuukautta aikaisemmin oli uuden Venäjän federaation presidentti
Boris Jeltsin kieltänyt NKP:n Pravda-lehden ja muidenkin kommunististen lehtien julkaisemisen sekä määrännyt sinetöitäväksi NKP:n keskuskomitean päämaja kaikkine arkistoineen. Tämä lopetti NKP:n toiminnan. Seuraavana päivänä 24.8.1991 Gorbatshov luopui NKP:n keskuskomitean pääsihteerin virastaan. Valta Venäjänmaalla oli vaihtunut.

Joulukuussa 1991 Jeltsin antoi kolme asetusta, joiden mukaan Neuvostoliiton ministeriöt, sisäinen tiedustelu ja valtioelinten omaisuus siirtyivät Venäjän federatiivisen tasavallan haltuun. Samalla sovittiin, että Venäjä saa Neuvostoliiton paikan YK:n turvallisuusneuvostossa.

Jeltsin osoitti sanansa Neuvostotasavaltojen liiton eroavalle presidentille Gorbatshoville: ”Kokonaiseen 70 vuoteen yksikään johtajistamme ei ole voinut jättää vallan kahvoja rauhallisin mielin. Joko hänen hautansa on käännetty uudelleen ja uudelleen tai häntä on syytetty peruuttamattomista rikoksista. Me haluamme, että maan presidentti, joka virheistään huolimatta sai paljon hyvää aikaan, eroaisi kunniallisesti.

Talvitie toimi Moskovassa 1988-92. Tilanteet olivat hankalia. Vaikka Talvitie oli keskellä sekamelskaa, hänellä ei aina ollut täyttä kuvaa Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisestä mielipiteidenvaihdosta.
Talvitietä ei informoitu kaikista Mauno Koiviston käymistä keskusteluista neuvostojohdon kanssa, mutta Talvitie sanoo toisaalta tämän mahdollistaneen tietyt ulostulot omalta osaltaan.

GROMYKO KUTSUI
HETI TAPAAMISEEN


Oli tapana, että Suomen suurlähettiläs jätti Moskovaan tullessaan
aina valtuuskirjeensä korkeimman neuvoston puhemiehistön varapuheenjohtajalle. Talvitie kävi kuitenkin ennen Moskovaan lähtöään Tehtaankadulla tapaamassa suurlähettiläs Vladimir Sobolevia, jonka tunsi hyvin ennestään, ja kysyi, voisiko Suomen uusi lähettiläs tällä kertaa jättää valtuuskirjeensä puhemiehistön ykköspuheenjohtajalle Andrei Gromykolle. Tämä käytäntö koski mm. USA:n ja Euroopan suurvaltojen lähettiläitä, ja Sobolevin ensireaktiokin oli, että hän vähän hymyili Talvitien ehdotukselle. Talvitie matkusti kesäkuussa 1988 Moskovaan, jossa hän sai ilmoituksen, että valtuuskirjeen ottaa vastaan korkeimman neuvoston puhemiehistön varapuheenjohtaja Pjotr Demitshev. Näin meneteltiin, mutta viikon kuluttua tästä Talvitielle ilmoitettiin, että puhemiehistön puheenjohtaja Gromyko ottaa hänet vastaan. Tapaaminen toteutui Kremlissä, jossa miehet keskustelivat runsaan tunnin ajan.

Gromyko antoi heti ymmärtää, että hän oli käytettävissä, jos maiden suhteet sitä vaativat. Talvitie kirjoittaa, että tapaaminen oli varsinainen monologi Gromykon osalta. Jo seuraavana kesänä Gromyko kuoli vakavan sairauden seurauksena, ja hautajaisissa Talvitie esitti Suomen surunvalittelut Gromykon leskelle ja Neuvostoliitolle.

Yhteydet Moskovassa toimivat
muutenkin hyvin. Gorbatshovin tultua presidentiksi Talvitie sai yhteyden hänen kansliapäällikköönsä Anatoli Tshernjajevin. Syksyllä 1989 Mihail ja Raisa Gorbatshov vierailivat Suomessa. Matkaseurueeseen kuulunut Talvie oli etukäteen sanonut Gorbatshoville, että suomalaiset ovat vähän vakaita ihmisiä eivätkä välttämättä osoita hyväksyntää samalla tavalla kuin eteläeurooppalaiset. Kansanjoukot kuitenkin huusivat ”Gorba! Gorba!, jotkut itkivätkin, ja Gorbatshov sai tilaisuuden kääntyä Talvitien puoleen todeten hymyssä suin, että ”vähänpä suurlähettiläs tuntee kansaansa”,

Jeltsinin Talvitie tapasi läheisesti pääsiäisyön 1991 jumalanpalveluksessa Moskovan pääkatedraalissa, jossa Talvitie onnitteli Jeltsiniä tämän saamasta luottamuksesta Venäjän korkeimmassa neuvostossa.

REAGANILTA ALOITE KYLMÄN
SODAN LOPETTAMISEKSI


Kirjan toinen kirjoittaja valt. tri
Pekka Visuri pitää Ronald Reaganin vierailua Berliinissä kesällä 1987 eräänlaisena alkuna kylmän sodan lopettamiselle. Reaganin puheesta on jäänyt pysyvästi mieleen vetoomus Gorbatshoville, jotta Berliinin muuri kaadettaisiin ja Brandenburgin portti avattaisiin.

”Reagan oli avaamassa suhteita itään ylivoima-asemasta, ja Neuvostoliiton johto tiesi jo hävinneensä kylmän sodan. Reagan ei suoranaisesti ehdottanut Sa
ksan yhdistämistä, mutta saattoi jo viitata yhteisymmärrykseen, jota neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa oli saavutettu monissa tärkeissä asioissa.

Rautaesirippua alettiinkin raottaa. Helmikuussa 1989 pidettiin Länsi-Berliinissä 25 tutkijan seminaari, johon ei DDR:n edustajia tullut, mutta Neuvostoliitosta tuli tiedeakatemian professori Gennadi Vorontsov. Suomesta oli Visuri, joka nyt kirjoittaa, että Suomessa ei vielä tuolloin tunnettu uutta tilannetta: ”Lähetettyäni matkaraportin esimiehilleni sain heti vastaan kommentteja, että olin varmaankin kuullut tai ymmärtänyt asian väärin. Syksyllä 1989 sitten hitaammatkin joutuivat tunnustamaan, että rajat Keski-Euroopassa todella aukeavat.”

Kylmän sodan päättämistilaisuudeksi luonnehdittiin Gorbatshovin ja George H.W. Bushin tapaamista Maltalla joulukuun alussa 1989. Asiat etenivät ja heti Maltan jälkeen Bush tapasi Helmut Kohlin kahdenkesken Brysselissä. Lisää etenemistä, kun Kohl kävi 19.12.1989 puhumassa Dredenissä, josta Britannian suurlähettiläs raportoi Lontooseen, että ”Kohlia ylistettiin vapahtajana”. Tilaisuutta seurasi väkijoukossa myös KGB:n edustajana Dresdenissä toiminut Vladimir Putin, joka jälkeenpäin totesi silloin aistineensa meneillään olevan vallankumouksen, jota oli mahdoton pysäyttää.

Kylmän sodan lopullisena päättymisenä pidetään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin huippukokousta Pariisissa marraskuussa 1990, paikalla myös Mauno Koivisto. Siellä hyväksyttyä Uuden Euroopan peruskirjaa pidettiin tuolloin yleisesti uudenlaisen vaiheen Euroopan historiassa avaavana dokumenttina.

Niin yllättäviä tapahtumat olivat siihen mennessä olleet, että ne tulivat yllätyksinä myös KGB:lle, CIA:lle, MI6:lle ja BND:lle. Suomessakin esimerkiksi Jaakko Iloniemi sanoi, että
"vain huonosti informoidut saattoivat ennustaa neuvostojärjestelmän äkillisen hajoamisen".

Talvitien ja Visurin kirja on erinomainen. Paikoin se etenee kuin jännityskertomus. Sekin palautetaan mieliin, että 20.12.1991 Jeltsin lähetti Naton yhteistyöneuvostolle viestin, jossa totesi, ettei Venäjä ollut hakemassa jäsenyyttä Natossa, mutta Jeltsin oli kuitenkin valmis pitämään Nato-jäsenyyttä pitkän tähtäimen poliittisena päämääränä. Näin auvoiselta tilanteet näyttivät 30 vuotta sitten, kunnes nyt se Dresdenin nilkki sekosi.

kari.naskinen@gmail.com