Itsenäisen
valkoisen Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti oli Carl
Johan Ståhlberg,
tutummin Kaarlo Juho eli K.J. Ståhlberg, joka
vaalien toisella kierroksella eduskunnassa
voitti valtionhoitaja C.G.E.
Mannerheimin 143
- 50. Ståhlbergiä äänestivät kaikki Ståhlbergin
oman Edistyspuolueen
edustajat (26), Maalaisliiton 39
edustajaa, 76 sosiaalidemokraattien 79 edustajasta, yksi Ruotsalaisen
kansanpuolueen
edustaja ja toinen Kristillisen työväenpuolueen
kahdesta edustajasta. Kansallisteatterin näytelmä
Ensimmäinen tasavalta on
hieno läpileikkaus Ståhlbergin ajasta laillisuuden
puolestapuhujana, kun
demokratialla oli tuolloin
vahvat vastavoimat. Työväenliikkeen kapina 1918 oli ohi, mutta
äärioikeisto teki vaihteeksi kaikkensa diktatuurin saamiseksi
Suomeen.
Esa
Leskisen kirjoittama
ja ohjaama näytelmä on kuin dramatisoitu dokumentti nuoren
tasavallan kahdesta ensimmäisestä ja vaikeasta vuosikymmenestä.
Kansallista
Edistyspuoluetta edustanut Ståhlberg
oli avainasemassa tasapainottamassa yhteiskunnallista tilannetta.
Hänen johdollaan laadittiin myös Suomen
perustuslaki,
jota noudatettiin lähes muuttumattomana Mauno
Koiviston presidenttikauteen
asti. Ståhlberg
oli
perustuslakikomitean
ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja.
Näytelmä
etenee varsinkin ennen väliaikaa niin riuskaan tahtiin, että
näyttämön takaseinälle pitää heijastaa paljon selittäviä
tekstejä. Hyvä näin, koska muuten tapahtumat olisivat jääneet
hatariksi pelkkien näyttämökohtausten avulla. Toisaalta tällainen
ratkaisu vähentää draamallista jännitettä. Yhdessä
vaiheessa ajattelin jo, että nouseekohan katsomossa eilen ollut
poliittisen historian professori Vesa
Vares ylös
ja osallistuu dokumenttinäytelmään kommentillaan, että
”oikeistolle Ståhlberg oli se harmittava tasavaltalainen, joka
jääräpäisesti vastusti monarkiaa ja joka vielä nappasi
presidentin tehtävän siltä henkilöltä, jolle se olisi
kuulunut”.
Näytelmän käsiohjelmassa on pitkä
luettelo Leskisen käyttämistä lähteistä, ja yli 70 kirjan
joukossa on myös viisi Vareksen teosta. Lisäksi lähteisiin on
kuulunut runsaasti arkisto- ja lehdistöaineistoa. Käsiohjelmassa on
myös historiantutkija Oula
Silvennoisen kuusisivuinen
kirjoitus siitä
tasavallan tiestä, jolla
Ståhlberg kohtasi monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta piti
pintansa. Presidentin asema oli sata vuotta sitten kovin toisenlainen
kuin nykyisin, ja Ståhlbergilla oli valtaa kunnolla. Ståhlberg
toteutti presidenttikautensa aikana kansakuntaa eheyttänyttä
sovintopolitiikkaa, johon liittyi myös punavankeja koskenut
armahduslaki. Osa oikeistosta ei tällaista ”puolipunaista”
presidenttiä hyväksynyt.
Valkoinen radikalismi pyrki
1920-30-luvuilla jatkamaan taistelua Suomen siveellistä
tapainturmelusta vastaan. Ståhlbergia
pidettiin kavalana petturina, eikä tämä viha loppunut, vaikka hän
ei enää presidentti ollutkaan. Vuonna 1930 Ståhlberg oli
oikeusministeriön lainvalmistelukunnan
vanhempana jäsenenä ja
oli
kansanedustajana,
kun lapuanliike muilutti Ståhlbergin pariskunnan autokyyditykseen
Helsingin Kulosaaresta Joensuuhun. Operaation suunnittelusta
vastanneen yleisesikunnan päällikön, kenraalimajuri Kurt
Walleniuksen ajatus
oli
kuskata
Ståhlbergit Suomen ja Neuvostoliiton väliselle rajavyöhykkeelle,
mutta sitten
meni
pupu
pöksyyn
ja Ståhlbergit jätettiin Joensuuhun.
Muilutukset
saivat nimensä lapualaisista Jaakko
ja
Jussi
Muilusta,
jotka 1929-32 olivat aktiivisimpina kyyditsemässä kommunisteja ja
sellaisiksi oletettuja. Muilutusten kohteiksi joutuivat Ståhlbergin
pariskunnan lisäksi mm.
Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön
kansanedustajat Eino
Pekkala, Jalmari Rötkö
ja Asser
Salo
sekä
eduskunnan varapuhemies Väinö
Hakkila.
Ensimmäinen
tasavalta on
iso näytelmä, vaikka se ei kestäkään kuin kaksi tuntia ja 40
minuuttia. Näyttelijöitä on kolmetoista, joilla on esitettävänään
yhteensä 70 roolia. Ihmeen hyvin katsoja pystyy kuitenkin
hallitsemaan näkemänsä, missä auttaa muutamassa
kohtaa esityksen alkuvaiheissa nimien heijastaminen seinälle; ja
onhan sitä sakkia, Kullervo
Mannerista Heikki Ritavuoreen, Santeri Alkiosta Yrjö Sirolaan jne.
Yhden roolin näyttelijöitä ovat vain
presidenttipariskuntaa esittävät Vesa
Vierikko ja
Kristiina
Halttu.
Molemmat tekevät niin hienot luonnekuvat henkilöistään, että
siinä ne nyt ainakin minulla ovat loppuiäkseni ensimmäisen
tasavallan pääpari. Ainoa huono roolityö on Jukka
Puotilalla,
joka Svinhufvudia
ja
Paasikiveä
esittäessään
menee enemmän imitaattorin kuin näyttelijän työn puolelle. Kun
Puotila hakee näistä
presidenteistä nimenomaan puhetyylin tunnistettavuutta, se
ilmeisesti onnistuu hyvin, mutta puheen epäselvyys tekee tekstistä
suttua. Sen sijaan Mannerheim onnistuu Puotilalta mainiosti.
Vaikka
olen tässä korostanut näytelmän dokumentaarisuutta, niin kyllä
puhtaasti draamallisetkin kohtaukset toimivat nautittavasti. Mukana
on myös hieman komediallista otetta, kuten vaikkapa Ståhlbergin
kömpelössä kosintakohtauksessa ja Ståhlbergin pannessa paroni
Mannerheimin ruotuun tämän himoitessa Suomen lähtöä
hyökkäyssotaan
Pietariin lyömään
bolshevikit.
Videoitakin
käytetään ja kerrankin oikein hyvin. Kun joissakin kokouksissa tai
muissa tapaamisissa henkilöt käyvät vilkasta sananvaihtoa,
videokuvaaja on aivan siinä lähellä ja suuntaa kameran aina
puhujaan, jonka kuva tulee suoraan näyttämön takaseinälle. On
aivan toinen asia katsoa puhujaa isosta kuvasta kuin seurata
tilannetta sellaisena kokonaisryhmänä näyttämöllä; istuin
penkkirivillä 10 ja seurasin näitä kohtauksia ilman muuta
videokuvista – oli teatterin ja elokuvan yhdistelmä.
kari.naskinen@gmail.com