Euroopan geopolitiikassa sen itäraja on ”mobiili”

Ei siitä ole pitkäkään aika, kun Euroopan kartta näytti tällaiselta. Oli Länsi-Eurooppa ja Itä-Eurooppa, joiden välillä kulki ”rautaesirippu” keskellä historiallista Eurooppaa. Euroopan historian professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta sanoi, että eivät muutokset edelleenkään ole mitenkään mahdottomia.

”Aina on Euroopan historiaan kuulunut itäinen kysymys. Tähän on liittynyt se, että Euroopan itäraja on ollut vaikeasti määriteltävissä, kun se on Euroopan geopolitiikassa ollut jatkuvasti mobiili”, sanoi Laura Kolbe tänään Jyväskylän kesäyliopiston ikääntyvien yliopiston verkkoluennossaan.

Eikä kysymys muutoksista koske vain Euroopan ulkorajoja, vaan paineita on täällä maanosamme sisälläkin. Laura Kolbe sanoi, että kylmän sodan loputtua ajateltiin nationalististen aatteiden laimentuneen, kun yleistilanteen Euroopassa koettiin vakiintuneen. Toisin kuitenkin on käynyt, kun äärioikeistolainen populismi on nostanut nationalismin uudelleen vahvaksi. Sen polttoaineena on myös historia, joka tarjoaa aineksia kansallismieliselle voima-ajattelulle. Monenlaista on ollut: Rooman valtakunta, Kaarle Suuren Imperium Christianum, Pyhä Saksalais-roomalainen valtakunta, Napoleonin ”ranskalainen Eurooppa”, Venäjän, Itävallan ja Preussin Pyhä allianssi, Hitlerin 1000-vuotinen valtakunta vähän aikaa ja nyt Euroopan unioni.

”On myös globalisoituva maailma, Eurooppa siinä mukana, ja meillä Euroopassa on hienosti yhdistäviä tekijöitä, kuten kriisienhoito, jota nyt tarvitaan ilmastokriisin ja koronapandemian suitsimisessa. Toisaalta on muistettava, että eurooppalaisuutta on muukin kuin tämä maantieteellinen Eurooppa. Yksi osa Eurooppaa on osa Natoa, minkä lisäksi ylirajaisia eurooppalaisia asioita ovat kielet, etnisyydet, uskonnot ja kulttuurit”, sanoi Laura Kolbe.

Euroopan sisälläkin on jakolinjoja. Uskontoblokkeja ovat katolilaisuus, bysanttilaisuus ja protestanttisuus, johon Pohjoismaiden lisäksi kuuluvat Pohjois-Saksa ja Englanti.

Eurooppa on joka tapauksessa vahva, vaikka Britannia EU:sta lähtikin – palaakohan joskus takaisin – ja Laura Kolbe luetteli Euroopan parhaat puolet:

- turvallisuus
- elämän laatu ja elintaso
- tieteet, taiteet, kehittynyt teollisuus
- huolenpito ihmisistä
- ilmaisunvapaus
- koulutus, sivistys
- kriiseistä selviytyminen
- demokratia.

Kylmän sodan jälkeen Eurooppa-kartta on kokenut dramaattisen muutoksen, johon sopeutuminen on ottanut aikansa. Suomenkin asema on muuttunut. Kun en ehtinyt Laura Kolben luennosta kaikkea kirjoittaa lehtiööni, lainaan tästä aiheesta kommenttia hänen kotisivuiltaan:

”Suomalaisen identiteetin ja kansallisten traditioiden muuttumisessa eurooppalaisen integraation edetessä kaksi piirrettä nousevat esiin yhteiskunnassa, yleinen urbanisoituminen sekä arvojen ja elämäntavan keskiluokkaistumisen jatkuminen. Kysymys siitä mikä Suomi on, on säilynyt ajankohtaisena. Kysymys esitetään aina, kun maa teollistumisen, kaupungistumisen tai muun kulttuurisen ja sosiaalisen liikehdinnän seurauksena muuttuu. Suomi-kuvan klassikoksi on noussut näkemys, jossa maamme näyttäytyy Euroopan vaatimattomana ja syrjäisenä alueena. Pohjana on Suomen saama osuus Euroopan sivistystyöstä. Se on saanut olla idän ja lännen välinen silta, pohjoisten jääalueitten etuvartio. Sakari Topelius kuvasi suomalaisia, jotka sitkeydellään ja kärsivällisyydellään olivat saaneet maan kukoistamaan: Tätä maata ei saata lumiin haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntien joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Euroopan pohjanperille ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko."

Tämänpäiväisessä luennossaan Laura Kolbe otti esille myös Ukrainan. Se muodostaa nyt kriisin, joka koskettaa Eurooppaa, sillä 45 miljoonan asukkaan Ukraina on osa Eurooppaa. Kun Euroopan yksi hyvä ominaisuus on kriisienhoito, niin tottahan meillä on jotain tai ehkä paljonkin annettavaa tämänkin kriisin selvittämiseen.

Laura Kolben isä, venäläis-saksalainen Boris Kolbe tuli Suomeen 10-vuotiaana äitinsä ja sisarensa kanssa pakoon Stalinin vainoja 1938. Perheen isä oli joutunut vankileirille, ja muu perhe pakeni Leningradista ensin Viipurissa sijaitsevaan kesäpaikkaansa ja talvisodan alettua Tervakosken kautta Helsinkiin. Viipurin-huvilan ansiosta perheellä oli Suomen kansalaisuus.

kari.naskinen@gmail.com