Yhden jauhelihapihvin aikaansaaminen hampurilaisen väliin vaatii 2300 litraa vettä, kun otetaan huomioon koko tuotantoketju karjankasvatuksesta alkaen. Tämä sanottiin eilen televisiosta tulleessa dokumenttielokuvassa Kun vesi loppuu. Vedestä on pulaa jo nyt ja tilanne pahenee koko ajan. Amerikkalainen elokuva oli hyvä, mutta taas kerran harmitti se turhanpäiväinen viihteellistäminen, mitä ilman ei varsinkaan televisioon tarkoitettuja dokumenttielokuvia enää tunnuta tehtävän. Kuten Helsingin Sanomien jutussa sanottiin, tämä on tuttua juuri ympäristödokumenteista, joissa ”tuomionpäivänuotilla on tarkoitus ensisijaisesti hätkähdyttää katsojia”.
Ei tästä elokuvasta sen enempää, mutta samanlaista painotusta on nykyisin kautta linjan. Kun ei luoteta pelkän asiasisällön pitävän katsojia mukana loppuun asti, pannaan sekaan viihteellistä aineistoa. Esimerkiksi historiallisia tapahtumia käsitteleviin ohjelmiin lisätään kohtauksia, joissa näyttelijät esittävät vaikkapa satoja vuosia sitten eläneitä kuninkaita ja heidän suuhunsa kirjoitetaan keksittyjä vuorosanoja. Samoin sekoitetaan mukaan kohtauksia näytelmäelokuvista. Kun vielä uusia pätkiä lavastetaan ja käsitellään muutenkin vanhahtavalta näyttäviksi, hämärtyy kokonaisuus siitä, mikä on totta ja mikä dramatisoitua.
Jostakin sadan vuoden takaisesta asiasta kertovaan dokumenttielokuvaan voidaan sujuvasti lisätä kohtauksia sata vuotta sitten tehdystä fiktiivisestä elokuvasta, mutta katsojille ei mitenkään kerrota, että kysymyksessä ei ole autenttinen kuva esillä olevasta asiasta.
Dokumenttielokuvia ”vaivaa” tavallaan sekin, että ne ovat osa taidemuotoa nimeltään elokuva. Kuitenkin dokumenttielokuvan lähtökohta on, että se tallentaa tapahtumia mahdollisimman todenmukaisesti, kuvataan aidossa ympäristössä ilman keinotekoista lavastusta ja ilman varsinaisia näyttelijöitä. Johan sana dokumentti viittaa tähän suuntaan – dokumentti sanakirjaselityksen mukaan tarkoittaa asiakirjaa, asiapaperia, todistuskappaletta tai todistetta. Osalle dokumenttielokuvista pitäisikin keksiä parempi termi, koska ne sisältävät muutakin kuin dokumenttiaineistoa.
Muistan, kun näin ensimmäisen dokumenttielokuvan oikein elokuvateatterissa. Se oli tutkimusmatkailijana ja elokuvantekijänä kuuluisaksi tulleen amerikkalaisen Robert Flahertyn eskimoelokuva Nanook, pakkasen poika (1922). Siinä ei ole ammattinäyttelijöitä, mutta edelleen se vaikuttaa myös näytelmäelokuvalta johtuen varmaan siitä, että sen kuvaama maailma on meille kovin vieras. Nyttemmin olen sitten lukenutkin, että joitakin kohtauksia Flaherty lavastikin, esimerkiksi iglut piti tehdä kuvauksia varten erikseen, koska oikeissa igluissa ei olisi mahtunut kuvaamaan. Ilmeisesti oli osa seinästä poistettu. Metsästysaseina inuiitit käyttivät kuvauksissa harppuunoita, vaikka he olivat jo vuosia metsästänyt tuliaseilla. Joten tästä klassikkoelokuvastakin joutuu kysymään, onko sekään dokumentti.
Kun vesi loppuu tulee uusintana Tv 2:sta tiistaina 2.2.2022. Ohjelmasta – siis ei dokumenttielokuvasta – puuttuu kuitenkin yksi oleellinen osa, mitä tulee maailman pahenevaan vesipulaan: ei mainita sanallakaan meriveden muuttamisesta juomavedeksi. Tämä teknologia on jo olemassa, joten kyllä se sieltä tulee siinä missä myös bensamoottoreiden vaihtuminen sähkömoottoreiksi.
kari.naskinen@gmail.com
