Ei siitä ole pitkäkään aika, kun
Euroopan kartta näytti tällaiselta. Oli Länsi-Eurooppa ja
Itä-Eurooppa, joiden välillä kulki ”rautaesirippu” keskellä
historiallista Eurooppaa. Euroopan historian professori Laura
Kolbe Helsingin
yliopistosta sanoi, että eivät muutokset edelleenkään ole
mitenkään mahdottomia.
”Aina
on Euroopan historiaan kuulunut itäinen kysymys. Tähän on
liittynyt se, että Euroopan itäraja on ollut vaikeasti
määriteltävissä, kun se on Euroopan geopolitiikassa ollut
jatkuvasti mobiili”, sanoi Laura Kolbe tänään Jyväskylän
kesäyliopiston ikääntyvien yliopiston verkkoluennossaan.
”On
myös globalisoituva maailma, Eurooppa siinä mukana, ja meillä
Euroopassa on hienosti yhdistäviä tekijöitä, kuten kriisienhoito,
jota nyt tarvitaan
ilmastokriisin
ja koronapandemian
suitsimisessa.
Toisaalta on muistettava, että eurooppalaisuutta on muukin kuin tämä
maantieteellinen Eurooppa. Yksi osa Eurooppaa on osa Natoa, minkä
lisäksi ylirajaisia eurooppalaisia asioita ovat kielet, etnisyydet,
uskonnot ja kulttuurit”, sanoi Laura Kolbe.
Euroopan
sisälläkin on jakolinjoja. Uskontoblokkeja ovat katolilaisuus,
bysanttilaisuus ja protestanttisuus, johon Pohjoismaiden lisäksi
kuuluvat Pohjois-Saksa ja Englanti.
Eurooppa
on joka tapauksessa vahva, vaikka Britannia EU:sta lähtikin –
palaakohan joskus takaisin – ja Laura Kolbe luetteli Euroopan
parhaat puolet:
- turvallisuus
- elämän laatu ja
elintaso
- tieteet, taiteet, kehittynyt teollisuus
-
huolenpito ihmisistä
- ilmaisunvapaus
- koulutus,
sivistys
- kriiseistä selviytyminen
- demokratia.
Kylmän
sodan jälkeen Eurooppa-kartta on
kokenut
dramaattisen muutoksen, johon
sopeutuminen on ottanut aikansa. Suomenkin
asema on muuttunut. Kun en ehtinyt Laura Kolben luennosta kaikkea
kirjoittaa
lehtiööni, lainaan tästä aiheesta kommenttia hänen
kotisivuiltaan:
”Suomalaisen
identiteetin ja kansallisten traditioiden muuttumisessa
eurooppalaisen integraation edetessä kaksi piirrettä nousevat
esiin yhteiskunnassa, yleinen urbanisoituminen sekä arvojen ja
elämäntavan keskiluokkaistumisen
jatkuminen.
Kysymys
siitä mikä Suomi on, on säilynyt ajankohtaisena. Kysymys esitetään
aina, kun maa teollistumisen, kaupungistumisen tai muun kulttuurisen
ja sosiaalisen liikehdinnän seurauksena muuttuu. Suomi-kuvan
klassikoksi on noussut näkemys, jossa maamme näyttäytyy Euroopan
vaatimattomana ja syrjäisenä alueena. Pohjana on Suomen saama osuus
Euroopan sivistystyöstä. Se on saanut olla idän ja lännen välinen
silta, pohjoisten jääalueitten etuvartio. Sakari
Topelius kuvasi
suomalaisia, jotka
sitkeydellään ja kärsivällisyydellään olivat saaneet maan
kukoistamaan: Tätä maata ei saata lumiin haudata, tätä kansaa ei
saata kansakuntien joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka
Euroopan pohjanperille ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä
aukko."
Tämänpäiväisessä
luennossaan Laura Kolbe otti esille myös Ukrainan. Se muodostaa nyt
kriisin, joka koskettaa Eurooppaa, sillä 45 miljoonan asukkaan
Ukraina on osa Eurooppaa. Kun
Euroopan yksi hyvä ominaisuus on kriisienhoito, niin tottahan meillä
on jotain tai
ehkä paljonkin annettavaa tämänkin kriisin selvittämiseen.
Laura
Kolben isä, venäläis-saksalainen Boris
Kolbe tuli Suomeen
10-vuotiaana äitinsä ja sisarensa kanssa pakoon Stalinin
vainoja 1938. Perheen isä oli
joutunut vankileirille, ja
muu perhe pakeni
Leningradista
ensin Viipurissa sijaitsevaan kesäpaikkaansa ja talvisodan
alettua
Tervakosken kautta Helsinkiin. Viipurin-huvilan ansiosta perheellä
oli Suomen kansalaisuus.
kari.naskinen@gmail.com