Tappaa sai vaikka kuinka, mutta piereskely oli rumaa

Television ja elokuvien raaka väkivalta ei ole hyväksi. Onneksi 4000 tai 5000 vuotta sitten ei ollut televisiota, niin väkivallanteot eivät tulleet yhtä hyvin esille. Pitkin kesää olen lueskellut ruotsalaisen Alf Henriksonin 1000-sivuista kirjaa Antiikin tarinoita 1-2, jossa kiduttamiset, murhaamiset ja muut kaameudet ovat niin arkipäiväistä, että nykyajan rikosuutiset ovat kuin leppoisia iltasatuja. Suomeksi 1963 julkaistu ja yli kymmeneen uusintapainokseen yltänyt kirja on nykykielinen kokoelma antiikin myyteistä ja tarinoista.

On myös jännityskertomuksia. Heti alkusivuilla kerrotaan faarao Rhampsinitoksen rakennuttamasta aarrekammiosta, jonka tehnyt rakennusmestari yritti olla ovela. Rakennusmestari sijoitti vaivihkaa kammion seinään yhden sellaisen kiven, jonka pystyi irrottamaan ja kertoi tästä kahdelle pojalleen. He murtautuivatkin sitä kautta aarrekammioon. Faarao tietenkin huomasi rahaa hävinneen, vaikka kaikki lukot ja sinetit olivat ehjiä. Niinpä hän panetti aarrekammion sisäpuolelle ansoja, joihin toinen veljeksistä jäi seuraavalla kerralla kiinni. Silloin hän pyysi veljeään hakkaamaan häneltä pään poikki, jottei häntä tunnettaisi, eikä koko perhettä saatettaisi onnettomuuteen. Veli teki työtä käskettyä. Kun faarao seuraavana yönä löysi päättömän ruumiin, tilanne oli arvoituksellinen. Faarao määräsi ruumiin julkisesti nähtäville ja antoi määräyksen, että jos kuka tahansa tavattaisiin itkemästä tai nyyhkyttämästä ruumiin luona, hänet oli pidätettävä ja kuulusteltava.

Veli pystyi kuitenkin hoitamaan asian niin, että sai hoidetuksi ruumiin hautauksenkin. Hän kuormasi aasin selkään viinileilejä, antoi yhden niistä mennä rikki ja huusi ruumiin vahdeiksi asetetuille miehille, että tulisivat auttamaan viinin pelastamiseksi. Miehet ryntäsivät paikalle astioineen ja alkoivat ryypätä muuten maahan valumassa olevaa viiniä. Veli antoi miehille ehjistä leileistä lisää viiniä, kunnes miehet olivat niin umpikännissä, että veli pääsi ottamaan ruumiin ja lähti hautaamaan sitä. Seuraavana päivänä faarao sai tietää tapahtuneesta ja päätti etsiä rikollisen käsiinsä hinnalla millä hyvänsä. Faarao sijoitti oman tyttärensä ilotaloon, jossa tytön oli kysyttävä jokaiselta mieheltä, mikä on ollut heidän jumalattomin ja nokkelin tekonsa.

Niinpä etsitty mies tuli ja kertoi tytölle koko tarinan, mutta kun tyttö yritti pidättää miestä, tämä pääsi pakenemaan. Tytär kertoi kaiken isälleen, joka oli niin vaikuttunut rikollisen nokkeluudesta, että hän julisti miehelle armahduksen ja kaiken lisäksi lupasi tyttärensä miehelle puolisoksi, jos tämä ilmoittautuisi faaraolle.

Tämä suuren historioitsijan Herodotoksen kirjoittama tarina ei kerro, miten siinä lopulta kävi. Tällaisista ikivanhoista lähteistä Henrikson on kirjansa koonnut – Plutarkhos, Hesiodos, Homeros, Ksenofon, Thukydide, Livius, Tacitus jne. Kirjan ensimmäisen osan aiheita ovat Itämaat, Hellas ja kreikkalais-roomalainen mytologia, toisessa osassa käsitellään Vanha Roomaa ja Rooman keisarikuntaa.

PAPUJA SYÖMÄLLÄ RASKAAKSI

Maailman luominenkin käydään läpi, mutta se ei tietenkään antiikin aikana ollut samanlainen juttu kuin Raamatussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että alussa oli Kaaos, joka synnytti Gaian, maan, jota roomalaiset kutsuivat Terraksi tai Tellukseksi. Sitten piti luonnollisesti tehdä meri (Okeanos), taivas (Uranos) ja manala (Tartaros). Koska piti saada myös elämää, luotiin sellaisetkin oliot kuin yksisilmäiset kykloopit ja 50-päiset gigantit.

Olympolaisen jumalan Herakleen elämänkumppani oli Hebe, joka oli nuoruuden jumalattaren Heran isätön tytär. Oli nimittäin tapahtunut maailman ensimmäinen neitseellinen syntymäihme: Hera oli saanut Heben vain syömällä papuja.

Jumalia oli joka lähtöön, kaikkiaan noin 30 000. Esimerkiksi Hekate oli tienristeysten jumala.

Murhaamisen jumalaa en kirjasta löytänyt, mutta kyllä sellainenkin varmaan oli. Oltiin sitten antiikin Kreikassa tai myöhemmin Roomassa, niin tappamisella ei ollut mitään rajaa. Kun vallanpitäjät katsoivat, että tuo tai tuo porukka oli vähänkin uhkana, niin nirri pois. Eikä kukaan korvaansa lotkauttanut, vaikka ruumiita tuli kertaheitollakin satoja tai tuhansia. Sen sijaan muuten yritettiin hyvistä käytöstavoista välillä pitää kiinni, kerrankin keisari Claudius harkitsi sellaisen säädöksen antamista, että päivällispöydässä ei saanut piereskellä, mutta jäi lopulta säätämättä.

Hyviäkin hallitsijoita osui joukkoon. Rooman konsulina noin vuonna 500 eaa. ollut Publius Valerius otti julkisen mielipiteen harvinaisesti huomioon: hän rakensi yhdelle Forumia ympäröivistä kukkuloista ison talon, mutta kun se herätti kansan keskuudessa voimakasta arvostelua, hän puratti rakennuksen ylimmän kerroksen pois.

FASISTEJA JA PROLETAAREJA

Henriksonin kirja on mainio tiedonlähde. Lopussa oleva asia- ja henkilöhakemistokin selityksineen on satasivuinen. Jää kirjahyllyyn helposti noukittavalle paikalle. Tarvittaessa voi virkistää muistia vaikka sillä, mitä perua on fasisti-sana: Rooman tasavallan konsulien edellä kulki aina 12 poliisikonstaapelia olkapäillään vitsakimput ja piilukirveet, mikä yhdistelmä symboloi valtaa ruoskittaa ja mestata. Tätä ”laitetta” kutsuttiin nimellä fasces.

Noilta ajoilta on peräisin paljon muitakin tuttuja sanoja: advocatus, candidatus, congressus, corruptissima, dictator, emancipatio, ministerium, plotetarii, praesidens, provocatio, senatus… Paljon on myös tuttuja sanontoja:
Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Huono seura turmelee hyvät tavat.
Keisarin tulee kuolla seisaallaan.
Menetpä naimisiin tai et – kadut kummassakin tapauksessa.
Suutari pysyköön lestissään.
Vihatkoot, kunhan pelkäävät.
Mitä turmeltuneempi valtio, sitä enemmän lakeja.
Sodassa lait vaikenevat.
Millaiset huulet, sellainen salaatti.
Itku pitkästä ilosta.

Alf Henrikson (1905 – 1995) oli tunnettu kirjailija, runoilija. Hänen julkaistu tuotantonsa sisältää yli sata kirjaa. Hän myös käänsi runoutta, oopperoiden librettoja ja muita tekstejä monilta kieliltä, esimerkiksi Ingmar Bergmanin Taikahuilu-oopperaelokuvan (1975) ruotsinkielisenä tekstityksenä on Henriksonin käännös. Tuossa oopperassa Paminan roolin laulaa Irma Urrila.

Antiikin tarinoissa pääsin ooppera-aiheeseen siinä kohtaa, kun kerrottiin keisari Hadrianuksen itselleen rakennuttamasta mausoleumista Roomassa. Tämä valtavan iso sylinterimäinen rakennus on Tiberin rannalla lähellä Vatikaania. Keskiajalla siitä tuli linnoitus ja paavien asuinpaikka, ja nykyisin se toimii kansallisena museona. Sant´Angelon linnan nimellä tunnettu rakennus on hyvin esillä Giacomo Puccinin oopperassa Tosca, joka päättyy siellä toimivan vankilan katolle, josta Floria Tosca hyppää alas kuolemaan. Hadrianuksen tyhjässä hautakammiossa on marmoritaulussa hänen kuolinvuoteellaan kirjoittama teksti:

Pieni sielu, leijuva, herkkä
sinä ruumiin vieras ja seuralainen
minne nyt poistunet seutuihin
kalmankylmiin ja alastomiin;
ja niin kuin mielit et pilailla voi.

Hyppääjinä olen toistaiseksi nähnyt Ritva Auvisen, Päivi Nisulan, Cynthia Makrisin, Karita Mattilan, Penelope Thornen, Jekaterina Shimanovitshin ja Jelena Pankratovan.

kari.naskinen@gmail.com