keskiviikko 11. elokuuta 2021

Käärmeenmunat on murskattava

Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) vallankaappausyritys marraskuussa 1923 Münchenissä epäonnistui. Ingmar Bergmanin Saksassa 1977 tekemässä Käärmeenmunassa tätä asiaa käsitellään monen mutkan kautta ja vertauskuvallisesti. Bergmanille aihe oli sikäli arka, että nuorena hän oli ihaillut Adolf Hitleriä, eikä keskitysleirien tragedian paljastuttua ollut ensin uskoa silmiään. Maria-Pia Boethiuksen kirjassa Kunnia ja omatunto (1991) Bergman sanoi uskoneensa, että ”suuri osa ruotsalaisista toivoi saksalaisten voittavan sodan – että olisi hyvä, jos he voittaisivat, että he olivat kurin ja järjestyksen asialla”.


Omassa muistelmakirjassaan
Laterna magica (1987) Bergman oli jo tätä ennen kertonut vaihto-oppilasajastaan Saksassa, jolloin hän asui 1934 puoli vuotta pappisperheessä Thüringenissä. Hitlerin esiintymisestä hän lumoutui, kun isäntäperhe vei 16-vuotiaan Ingmarin Weimariin natsien puoluepäiville: ”Minut ja papin perhe ohjattiin kunniakorokkeen lähellä oleville paikoille. En ollut koskaan nähnyt mitään, mikä olisi muistuttanut tätä mittaamattoman suuren voiman purkausta. Huusin niin kuin kaikki muutkin, kohotin käteni niin kuin kaikki muutkin, rakastin niin kuin kaikki muutkin. - - - Olin monta vuotta Hitlerin puolella, iloitsin hänen menestyksistään ja surin hänen tappioitaan.”

Kotona Ruotsissa isoveli
Dag oli ollut perustamassa kansallissosialistista puoluetta ja pappi-isä Erik äänesti tuota puoluetta. Vielä Saksan valloittaessa Norjan ja Tanskan ajatteli Bergman, että Saksa vain halusi suojella pohjoismaita. Tätä taustaa vasten Käärmeenmuna vaikuttaa eräänlaiselta Bergmanin anteeksipyynnöltä. Elokuvan nimen hän otti Shakespearen näytelmästä Julius Caesar, jossa Marcus Junius Brutuksen kohdalla sanotaan, että käärmeen muna pitäisi tuhota ennen käärmeen kuoriutumista. Ajankohtainenkin elokuva on, sillä käärmeenmunia on aina kehittymässä, niin Saksassa kuin muuallakin.

Elokuvan lopussa päähenkilö, työtön trapetsitaiteilija Abel Rosenberg (
David Carradine, kuvassa vas.) pääsee töihin Pyhän Annan klinikan arkistoon. Siellä hän onnistuu pääsemään lukitusta työtilastaan varsinaisen klinikan puolelle, jossa tohtori Hans Vergerus (Heinz Bennent, oik.) tekee ihmiskokeita. Eletään marraskuuta 1923 ja Vergerus sanoo, että kymmenen vuoden kuluttua tilanteet Saksassa ja maailmassa ovat muuttuneet: silloin ei enää yhteiskunnallista toimintaa perusteta ihmisten oletetulle hyvyydelle, vaan heidän tieteellisesti tutkittuihin ominaisuuksiinsa, jotka kaikilla ihmisillä eivät ole kunnossa.

NSDAP:n vallankaappaus kuitenkin tyrehtyy ja tilanne näyttää ratkenneen, poliisitarkastaja Bauerkin sanoo, että kaappaajat aliarvioivat Saksan demokraattisen vahvuuden. Tohtori Vergerus sen sijaan osaa ennustaa, että toisin tulee käymään. Ennen pidätystään ja syanidikapselin puraisemistaan Veregerus sanoo, että ”jokainen voi nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Se on kuin käärmeenmuna, lähes täysin kehittynyt matelija näkyy selvästi ohuen nahkakalvon läpi”.

Oikeassa oli. Mutta mitä Vergerus ja Bergman tarkoittivat? Hitlerin kaappausyritys oli torjuttu, mutta eikö kysymys välttämättä ollutkaan vain yhden miehen operaatiosta? Oliko tarkoitus antaa ymmärtää, että jos Hitler ei olisi onnistunut, niin joku toinen kuitenkin, koska ilmapiiri siihen suuntaan oli voimakkaana olemassa?

Bergman ei pitänyt Käärmeenmunaa kovin onnistuneena elokuvana. Samaa mieltä oli Jörn Donner, joka Laterna magican esipuheessa sanoo Käärmeenmunaa huonoksi, koska siinä Bergman meni oman kokemuspiirinsä ulkopuolelle. Toisaalta elokuvan pohjana ovat Bergmanin omat nuoruuden natsisympatiat, joten ei se aivan ulkopuolista tarkastelua edusta. Totta tietenkin on, että Käärmeenmuna on aiheeltaan hyvin toisenlainen kuin hänen hienot ihmissuhde- ja ja perhekriisielokuvansa, mutta sen kafkamainen tunnelma lähestyvästä katastrofista piirtää vakuuttavasti kuvaa Saksasta otteen saaneesta myrkystä.

”Se oli terveellinen kokemus”, sanoi Bergman poikkeuksellisesta elokuvastaan. Luultavasti myös puhdistava.


Elokuvan Bergman teki Münchenin Bavaria-studioilla, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Berliiniin. Se oli ensimmäinen hänen kahdesta siellä tekemästään elokuvasta niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hän oli veropakolaisena Ruotsista syytettynä veronkierrosta.
Enemmän hän oli Münchenissä tekemisissä teatterin kanssa, ohjasi Residenz-teatterissa yksitoista näytelmää.

kari.naskinen@gmail.com