Lapinlahden mielisairaala valmistui 1841 Carl Ludvig Engelin piirustusten mukaan. Elokuvan dokumenttiosassa siellä hoidettavina olleista potilaista mainitaan kroonista melankoliaa sairastanut Aleksis Kivi ja Jean Sibelius, ja ovat siellä myöhemmin olleet taiteilijoista ainakin Lauri Viita, Veijo Meri ja Harri Sirola. Rinnekangas lähestyy Lapinlahtea myös arkkitehtoniselta kannalta, mikä sekään ei ole yllätys, sillä hän on tehnyt monta dokumenttielokuvaa hienoista rakennuskohteista. Vastikään luin Rinnekankaan erikoisen romaanin Leo Trotskin ajastin (2018), jossa yhtenä isona asiana on arkkitehti Konstantin Melnikovin sylinterinmuotoinen talo Krivoarbatskyi-kadulla Moskovan sisimmän kehätien sisäpuolella vähän Kremlistä länteen. Melnikovin perhe muutti taloon 1929. Rinnekankaan yksi arkkitehtuurielokuvakin käsittelee tätä Melnikovin ”utopiataloa”. Tällaisen modernin arkkitehtuurin Stalin kielsi 1930-luvun alussa.
Lapinlahti-elokuvassa psykiatri Karin Aspen on töissä sairaalassa. Ollaan vuodessa 1975 ja yhtenä päivänä sinne pölähtää yllättäen hänen äitinsä Jeanette, joka oli lähettänyt Karinin talvisodan alkaessa sotalapseksi Ruotsiin ja häipynyt itse Espanjaan. Viiden vuoden kuluttua Karin oli palannut kotiin Ruotsista ja isä sodasta, mutta äiti oli jäänyt Espanjaan. Kohtaaminen Lapinlahdessa on kova, sillä he eivät olleet nähneet toisiaan tai olleet missään tekemisissä 36 vuoteen. Jeannette oli tavannut Espanjassa jonkun Alejandron, rakastunut ja jättänyt siten puolisonsakin Suomeen. Siinä he ovat, toisilleen kaksi ventovierasta ihmistä.
Mitä Te nyt tänne tulitte? Miksi ette koskaan aikaisemmin, kysyy tytär. Ankara tilanne. Äiti ei aluksi sano syitä, ja keskustelujen jatkuessa tulee vain niitä tavallisia: mutta kun ja mutta kun… Tässä vaiheessa tätä elokuvameditaatiota heräsi väkisin mieleen omia kysymyksiä: mitä jos minulle olisi tehty näin tai mitä jos minä olisin tehnyt näin? Vastauksia on mahdoton keksiä, mutta jo elokuvan alkuteksteissä on itävaltalaisen psykiatrin, keskitysleiristä selviytyneen Viktor E. Franklin sanonta: “Ihminen pelastuu rakkaudessa ja rakkaudesta”. Riittääkö rakkaus? Kaikenko rakkaus voittaa ja antaa anteeksi? No ei aina anna, vaikka tietenkin pitäisi, kyllä sen kaikki tietävät.
Vaativasta ja raskaasta aiheestaan huolimatta elokuva on kaunis. Ville Tantun mustavalkokuvaus on nykyajan elokuvia katsovalle kuin rauhoittavaa terapiaa. Kuvat paikoin kuin harmonisia asetelmamaalauksia. Häiritsevää on kuitenkin kauko-ohjattavilla hänkkyröillä otetut ilmakuvat, jotka ovat tuttuja kaikista halvalla tehdyistä tv-sarjaelokuvista. On jopa sellainen huolimattomuus, että yhdessä tällaisessa kuvassa näkyy myös taivaalla liikkuvan vekottimen varjo Lapinlahden sairaalan pihassa.
Karin Aspenin roolissa Minna Haapkylä on totutusti erinomainen. Karinin tuska ja epäusko mieleen palautuvien rautatieasemahetkien (1939) kanssa on koskettavaa. Yhtä taitavasti esittää Jeanetten roolin harvoin elokuvissa nähty Ylva Ekblad, joka on Pohjanmaalta nuorena ulkomaille lähteneen Stina Ekbladin nuorempi sisko. Jeanette on olemuksessaan varovainen, puhuu vähän, mutta silmät kertovat paljon, niissä on on surua, pettymystä ja syyllisyyttäkin.
Minna Haapkylä ja Ylva Ekblad näyttelevät ja näyttävät rooleissaan, että aina ei kaikki ole niin yksinkertaista kuin pinnalta näyttää. Kun päästään mutta kun -vaiheesta pitemmälle, asioihin tulee ainakin jonkinlaista selkeyttä ja selitystä. Ei ehkä riittävästi, mutta Viktor E. Franklin lausahdus saattaa sittenkin päteä.
kari.naskinen@gmail.com
