Elokuva kuin diaesitys

Ruotsalaisen Roy Anderssonin (77) elokuva Kohti ääretöntä on erikoinen, sen jaksaa juuri ja juuri katsoa loppuun, tunti ja vartti, mutta ei siitä paljon miksikään ole. Se on jonkinlainen episodielokuva yksinäisyydestä, anteeeksi antamisesta ja pyytämisestä, elämän haavoittuvuudesta, elämäntarkoituksen etsimisestä ja kaikesta sellaisesta hienosta. Ne episodit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valokuvamaisia pätkiä, joiden sisältö ei ala mistään eikä päädy mihinkään. Tai ehkä osuvampaa on luonnehtia elokuvaa kollaasiksi.

Jokainen episodi on kuvattu niin, että kamera pysyy koko ajan kiinteästi yhteen kohtaan suunnattuna. Kun puhettakin on vähän, on koko elokuva rinnastettavissa diaesitykseen. Tästä saa käsityksen, kun vertaan, että jos Aki Kaurismäen elokuvien vuorosanoista ottaa pois ¾, niin jäljelle jää Anderssonin minimalismi.

Anderssonin aikaisemmista elokuvista poiketen tässä ei nyt ole huumoria kuin nimeksi. Värimaailma on kuitenkin sama: kirkkaat värit on suodatettu kokonaan pois. Tuotantoyhtiön selostuksen mukaan elokuva muistuttaa elämämme yltäkylläisyydestä ja olemassaolomme hauraudesta, ”tämä mielessä se muistuttaa meitä ylläpitämään tätä aarretta ja siirtämään sen eteenpäin”.

Mutta mitä siirtämistä esimerkiksi näissä on: isä kävelee kovassa sateessa pienen tyttönsä kanssa jonnekin syntymäpäiville ja sitten pysähtyvät sitomaan tytön kengännauhoja; mies ja nainen istuvat ravintolassa ja juovat shampanjaa, josta nainen pitää; kukistettu armeija kävelee pitkänä jonona kohti Siperiaa; auto on pysähtynyt tielle, starttaaminen ei käynnistä moottoria ja ajaja nostaa konepellin ylös. Eikä siis mitään muuta.

On myös kaksi kuvataiteesta lainattua episodia. Mark Chagallin Lentävää paria myötäillen mies ja nainen leijailevat kaupungin yllä ja Kukryniksy-taiteilijakollektiivin maalaus Hitlerin lopusta bunkkerissaan Berliinissä on herätetty eloon muutamaksi minuutiksi.

Yhtä lukuun ottamatta episodit ovat pieniä, surullisia tarinoita, joiden teho kuitenkin loppua kohti heikkenee, koska idean toisto syö sen idean.

Minulle kyllä oli yksi episodi osuvan nautittava. Se taivaalla liitelevä pari on pommituksessa tuhotun Kölnin yläpuolella ja on nimittäin niin, että olen kaksi kertaa lentänyt unissani samalla tavalla Kölnin tuomiokirkon yllä. Mitään syy-yhteyttä uniini en ole keksinyt. Vasta näiden kahden unen jälkeen paljon myöhemmin pari vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Kölnissä. Elokuvassa tuomiokirkko näkyy heikosti, mutta tunnistin kaupungin Reinin yli johtavasta rautatiesillasta, joka oli pommituksilla romahdutettu jokeen.

kari.naskinen@gmail.com