Andrzej Wajda ja valkoinen hevonen

Sadat tai tuhannet elokuvakriitikot ovat miettineet päänsä puhki sitä, mitä valkoinen hevonen symboloi Anrzej Wajdan Tuhkassa ja timantissa (1958). Tästä on varmaan kymmenen vuotta, kun luin yhden Wajdan haastattelun, jossa hän kertoi, ettei se mitään symboloi – oli vain ottanut kahteen kohtaukseen mukaan hevosen, joka oli sattumalta osunut kohdalle kuvauspaikan lähellä Wroclawissa.

Aivan riittävästi elokuvassa on vertauskuvallisuutta muutenkin. Ehkä suorin sellainen on, kun osittain raunioituneen kirkon seinässä on laatta, jossa on teksti muokattuna 1800-luvulla eläneen puolalaisen Cyprian Norwidin runosta. Löysin alkuperäisen runon: ”Jääkö vain tuhkaa ja hämmennystä Johtaako se kuiluun? Vai tuleeko tuhkan syvyydestä tähtimäinen timantti, ikuisen voiton kynnyksellä?”

Osuu hyvin, sillä elokuvassa ollaan toukokuun 8.-9. päivinä 1945, jolloin kenraalieversti Alfred Jodl oli juuri allekirjoittanut Reimsissä saksalaisten antautumisen. Se tuli voimaan tunti ennen keskiyötä. Puna-arneijan tankit vyöryvät kaduilla ja tekstin kirkon seinästä lukee baarin tarjoilija Krystyna, jonka vastarintaliikkeen nuori mies Maciek Chelmicki oli pari tuntia aiemmin iskenyt. Kirkon sisällä Kristus-patsas on kaadettu nurin.

Hotelli Monopolissa herrat juhlivat sodan päättymistä ja aamuyön tunteina he hoipertelevat naisineen ulos tanssiorkesterin soittaessa puolalaistyylistä kansantanssimelodiaa Tshaikovskin Jevgeni Onegin -oopperasta. Soitto on epävireistä, mutta vielä ei tiedetä, mikä on Puolan vire siitä eteenpäin.

Mitä on tehtävä, pohtii Maciek. Hänelle oli edellispäivänä annettu tehtäväksi salamurhata Puolan kommunistisen työväenpuolueen paikallisen osaston 1. sihteeri Szczuka, mutta Maciek kavereineen oli ampunut väärän miehen. Nyt Maciek on Monopolissa viereisessä huonessa tämän politrukin kanssa, mutta syyllisyys kahden tavallisen työläisen murhaamisesta vaivaa mieltä. Krystyna on mukava ja kaunis, elämä hänen kanssaan voisi olla mahdollista, mutta mitä tehdä. Maciek epäröi, vaikka onkin luvannut hoitaa homman loppuun, velvollisuus ennen kaikkea.

Sodan loppumista juhlitaan yöllä ilotulituksella ja siihen paukkeeseen hukkuvat myös Maciekin ampumat laukaukset. Siitä pakoon, mutta se epäonnistuu. Yhden talon takapihalla kuivumassa olevat lakanat sotkeutuvat Maciekin vereen, ja vaikka elokuva mustavalkoinen onkin, niin Puolan värithän siinä ovat, valkoista vapautta ja verta. Elokuva loppuu isolle kaatopaikalle, jonne Maciek on pakomatkallaan päässyt. Maciek käpristyy kuollessaan sikiöasentoon. Uusi Puola syntyy. Myöhempi yhtymäkohta löytyy Krzysztof Kieslowskin väritrilogian toiseen osaan Valkoiseen (1994), jossa Pariisista kotimaahan palannut Karol Karol kuitenkin selviää kaatopaikalta uuteen elämänvaiheeseen. Aika on toinen. Tuhkaa ei ehkä enää ole yhtä paljon, mutta timanttiakaan ei näy.

Wajda teki Zbigniew Cybulskin tähdeksi Maciekin roolissa. Cybulskista tuli pitkäksi aikaa nuoren vihaisen miehen "ikoni" uudessa eurooppalaisessa elokuvassa. Wajdalle valinta oli sillä tavalla oleellinen, että hän halusi elokuvastaan muutakin kuin Puolan lähihistoriasta kertovan tarinan. Wajda toi elokuvaan myös 1950-luvun nuorison ajatuksineen.

"Kysyin Cybulskilta, oletko nähnyt James Deanin elokuvia", Wajda muisteli. "Cybulski nyökkäsi ja asia oli sillä selvä." Cybulski toi elokuvaan modernin ihmistyypin, joka ei vastannut kuvatun ajan todellisuutta. Tuosta ristiriidasta syntyi tuhkan ja timanttien jännite. Krystyna on ensiroolissaan varautunut Ewa Krzyzewska. Myöhemmin hän näyttelee sielunsa paholaiselle myyneen Faustin rakastettua Margaretaa Ion Popescu-Gopon elokuvassa Faust XX (1966) – niin että kyllä tätä tahatonta symboliikkaa tarpeeksi löytyy vielä myöhemmistäkin vaiheista.

kari.naskinen@gmail.com