Jokainen
episodi on kuvattu niin, että kamera pysyy koko ajan kiinteästi
yhteen
kohtaan suunnattuna. Kun puhettakin on vähän, on koko elokuva
rinnastettavissa diaesitykseen. Tästä
saa käsityksen, kun vertaan, että jos Aki
Kaurismäen elokuvien
vuorosanoista ottaa pois ¾, niin jäljelle jää Anderssonin
minimalismi.
Anderssonin
aikaisemmista elokuvista poiketen tässä ei nyt ole huumoria kuin
nimeksi. Värimaailma
on kuitenkin sama: kirkkaat värit on suodatettu kokonaan pois.
Tuotantoyhtiön
selostuksen mukaan elokuva muistuttaa elämämme yltäkylläisyydestä
ja olemassaolomme hauraudesta, ”tämä mielessä se muistuttaa
meitä ylläpitämään tätä aarretta ja siirtämään sen
eteenpäin”.
Mutta mitä siirtämistä esimerkiksi
näissä on: isä kävelee kovassa sateessa pienen tyttönsä kanssa
jonnekin syntymäpäiville ja sitten
pysähtyvät
sitomaan tytön kengännauhoja; mies ja nainen istuvat ravintolassa
ja juovat shampanjaa, josta nainen pitää; kukistettu armeija
kävelee pitkänä jonona kohti Siperiaa; auto on
pysähtynyt
tielle, starttaaminen ei käynnistä moottoria
ja ajaja nostaa konepellin ylös. Eikä siis mitään muuta.
On
myös kaksi kuvataiteesta lainattua episodia. Mark
Chagallin Lentävää
paria myötäillen
mies ja nainen leijailevat kaupungin yllä ja
Kukryniksy-taiteilijakollektiivin
maalaus Hitlerin
lopusta
bunkkerissaan Berliinissä on herätetty eloon muutamaksi
minuutiksi.
Yhtä
lukuun ottamatta episodit ovat pieniä,
surullisia tarinoita, joiden teho kuitenkin
loppua
kohti heikkenee, koska idean
toisto syö sen
idean.
Minulle
kyllä oli yksi episodi osuvan nautittava. Se taivaalla liitelevä
pari on pommituksessa tuhotun Kölnin yläpuolella ja on nimittäin
niin, että olen kaksi kertaa lentänyt unissani samalla tavalla
Kölnin tuomiokirkon yllä. Mitään syy-yhteyttä uniini en
ole
keksinyt.
Vasta näiden kahden unen jälkeen paljon myöhemmin pari vuotta
sitten kävin ensimmäisen kerran Kölnissä. Elokuvassa tuomiokirkko
näkyy heikosti, mutta tunnistin kaupungin Reinin yli johtavasta
rautatiesillasta, joka oli pommituksilla
romahdutettu jokeen.
kari.naskinen@gmail.com
tiistai 20. lokakuuta 2020
Elokuva kuin diaesitys
Ruotsalaisen
Roy Anderssonin (77) elokuva
Kohti ääretöntä on
erikoinen, sen jaksaa juuri ja juuri katsoa loppuun, tunti ja vartti,
mutta ei siitä paljon miksikään ole. Se on jonkinlainen
episodielokuva yksinäisyydestä, anteeeksi antamisesta ja
pyytämisestä, elämän
haavoittuvuudesta,
elämäntarkoituksen
etsimisestä ja kaikesta sellaisesta hienosta. Ne episodit ovat
muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valokuvamaisia pätkiä, joiden
sisältö ei ala mistään eikä päädy mihinkään. Tai
ehkä osuvampaa on luonnehtia elokuvaa kollaasiksi.