Helsingin yliopiston
poliittisen historian dosentti Mikko
Majander ihmettelee,
eivätkö monet toimittajat saa politiikan karttaa muuten
jäsennellyksi kuin henkilöimällä sen. Majander kirjoittaa asiasta
tänään SDP:n Demokraatti-lehdessä, jonka kansikuvassa on
tietenkin Sanna
Marin.
Politiikan henkilöityminen nykyiseen laajuuteensa on oikeastaan melko uusi asia. Iivari Airaksisen Helsingin yliopistossa tekemän tutkimuksen mukaan vaalikampanjoiden henkilöimisen aloitti 1970-luvulla Liberaalinen kansanpuolue, ja 1980-luvulla alkoivat puoleet laajemmin käyttää puolueiden johtohenkilöitä mainonnassaan. Iso muutos tapahtui 1990-luvun alkupuolella, kun televisiossa sallittiin poliittinen mainonta.
Henkilöityminen ei tarkoita pelkästään puoluejohtajien ja muidenkin hyödyntämistä julkisuudessa, vaan mielenkiintoinen asia on tiettyjen poliitikkojen nouseminen tai nostaminen omien aatesuuntaustensa johtohenkilöiksi omien puolueidensa sisällä. Majander ottaa esimerkeiksi mm. kommunistien Taisto Sinisalon, jonka ympärille kehittyi ”taistolaisliike”, ja SDP:n puoluehajaannuksessa syntyi ”skogilaisten” ryhmäkunta, vaikka rivimiehet eivät Emil Skogin perässä olisi tuleen marssineetkaan.
Demariperheessä muistetaan myös ”leskisläiset”, jotka olivat uskollisia puoluesihteeri Väinö Leskiselle. TPSL:n ”simonistit” taas luottivat Aarre Simosen, jonka johtajuus taisi kuitenkin olla enemmän kiinni Moskovan kuin Suomen tovereista, kuten Majander kirjoittaa.
Sosiaalidemokraattien valitessa uutta pääministeriä pohtivat toimittajat päänsä puhki, voittavatko kilpailun heinäluomalaiset, rinteeläiset, urpilaiset vai tuomiojalaiset. Lasse Lehtisen kuppikunnan ei kuitenkaan uskottu menestyvän, koska puolueen katsottiin nyt siirtyneen kauemmas Lehtisestä eli enemmän vasemmalle.
Onkohan hallituksessa nyt yhtään lipposlaista? Ehkä Ville Skinnari, joka isänsä Jouko Skinnarin ajoilta muistaa hyvin sen pitkäaikaisen jakolinjan, joka Lahdessa meni luttislaisten ja skinnarilaisten välissä.
Kun Sanna Marin voitti Antti Lindtmanin, tulkittiin maakuntalehdissä nyt niinkin, että jotkut paikalliset kansanedustajat nousivat pykälän ylöspäin ja jotkut putosivat kaksi pykälää riippuen siitä, kumpaan leiriin kuuluvat.
Politiikan henkilöitymisen kuuluu nyt sekin, että kaikki otetaan irti. Iltapäivälehtien lööpit kertoivat heti, että Sanna Marin oli joskus nuorempana ollut töissä kaupan kassalla ja Lindtman puolestaan on ikuisesti SAK:n nuorisosihteeri. Sen sijaan yllättävän vähän on Katri Kulmunia kurmootettu siitä, että hän oli vielä äskettäin Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja.
Tämä nyt joka tapauksessa on nykyaikaa. Henkilöityminen on politiikan viihteellistämistä, jota ilman ei enää tulla toimeen. Lainaan tähän Arja Alhon kommenttia: ”Tunteet ja viihdyttävyys ovat tulleet sekä puolueille että medialle tärkeiksi. Politiikan kokouksista, esityksistä ja niihin liittyvistä keskusteluista on tullut tiedotusvälineiden näkökulmasta ikävystyttäviä. Niitä kiinnostavat enemmän lohkaisut, sutkaukset ja muut epätavalliset sattumukset.” (Media & viestintä 2/2012)
kari.naskinen@gmail.com
Politiikan henkilöityminen nykyiseen laajuuteensa on oikeastaan melko uusi asia. Iivari Airaksisen Helsingin yliopistossa tekemän tutkimuksen mukaan vaalikampanjoiden henkilöimisen aloitti 1970-luvulla Liberaalinen kansanpuolue, ja 1980-luvulla alkoivat puoleet laajemmin käyttää puolueiden johtohenkilöitä mainonnassaan. Iso muutos tapahtui 1990-luvun alkupuolella, kun televisiossa sallittiin poliittinen mainonta.
Henkilöityminen ei tarkoita pelkästään puoluejohtajien ja muidenkin hyödyntämistä julkisuudessa, vaan mielenkiintoinen asia on tiettyjen poliitikkojen nouseminen tai nostaminen omien aatesuuntaustensa johtohenkilöiksi omien puolueidensa sisällä. Majander ottaa esimerkeiksi mm. kommunistien Taisto Sinisalon, jonka ympärille kehittyi ”taistolaisliike”, ja SDP:n puoluehajaannuksessa syntyi ”skogilaisten” ryhmäkunta, vaikka rivimiehet eivät Emil Skogin perässä olisi tuleen marssineetkaan.
Demariperheessä muistetaan myös ”leskisläiset”, jotka olivat uskollisia puoluesihteeri Väinö Leskiselle. TPSL:n ”simonistit” taas luottivat Aarre Simosen, jonka johtajuus taisi kuitenkin olla enemmän kiinni Moskovan kuin Suomen tovereista, kuten Majander kirjoittaa.
Sosiaalidemokraattien valitessa uutta pääministeriä pohtivat toimittajat päänsä puhki, voittavatko kilpailun heinäluomalaiset, rinteeläiset, urpilaiset vai tuomiojalaiset. Lasse Lehtisen kuppikunnan ei kuitenkaan uskottu menestyvän, koska puolueen katsottiin nyt siirtyneen kauemmas Lehtisestä eli enemmän vasemmalle.
Onkohan hallituksessa nyt yhtään lipposlaista? Ehkä Ville Skinnari, joka isänsä Jouko Skinnarin ajoilta muistaa hyvin sen pitkäaikaisen jakolinjan, joka Lahdessa meni luttislaisten ja skinnarilaisten välissä.
Kun Sanna Marin voitti Antti Lindtmanin, tulkittiin maakuntalehdissä nyt niinkin, että jotkut paikalliset kansanedustajat nousivat pykälän ylöspäin ja jotkut putosivat kaksi pykälää riippuen siitä, kumpaan leiriin kuuluvat.
Politiikan henkilöitymisen kuuluu nyt sekin, että kaikki otetaan irti. Iltapäivälehtien lööpit kertoivat heti, että Sanna Marin oli joskus nuorempana ollut töissä kaupan kassalla ja Lindtman puolestaan on ikuisesti SAK:n nuorisosihteeri. Sen sijaan yllättävän vähän on Katri Kulmunia kurmootettu siitä, että hän oli vielä äskettäin Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja.
Tämä nyt joka tapauksessa on nykyaikaa. Henkilöityminen on politiikan viihteellistämistä, jota ilman ei enää tulla toimeen. Lainaan tähän Arja Alhon kommenttia: ”Tunteet ja viihdyttävyys ovat tulleet sekä puolueille että medialle tärkeiksi. Politiikan kokouksista, esityksistä ja niihin liittyvistä keskusteluista on tullut tiedotusvälineiden näkökulmasta ikävystyttäviä. Niitä kiinnostavat enemmän lohkaisut, sutkaukset ja muut epätavalliset sattumukset.” (Media & viestintä 2/2012)
kari.naskinen@gmail.com
