Ilta-Sanomat on tehnyt erillisen
lehden Yya-sopimuksesta ja suomettumisen vuosista. En ole sitä
ostanut, mutta etusivun vinkkiotsikoiden perusteella lehdessä
haukutaan Suomen kylmän sodan vuosien politiikka täysin lyttyyn.
Helppo se on nyt irvailla, mutta kyllä tilanteet
maailmanpolitiikassa olivat noina aikoina niin vaarallisen herkät,
että
se
ulkopolitiikka
oli ainoa oikea tapa toimia ison naapurin kyljessä.
Yya-sopimus allekirjoitettiin keväällä 1948 Moskovassa, jossa neuvotteluja Suomen puolelta johti pääministeri Mauno Pekkala (SKDL), mutta pääjehuna oli kuitenkin Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen. Lisäksi presidentti J.K. Paasikiven nimittämässä delegaatiossa olivat ulkoministerit Reinhold Svento (SKDL) ja Carl Enckell (virkamies), sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) sekä kansanedustajat Onni Peltonen (SDP) ja J.O. Söderhjelm (RKP). Sopimuksen irtisanominen kävi yksinkertaisemmin, kun presidentti Mauno Koivisto syksyllä 1990 saneli valtioneuvoston Yya-sopimusta koskevan lauselman, joka käytännössä tarkoitti sopimuksen lopettamista.
Virallisesti Yya-sopimus purettiin heinäkuussa 1992, jolloin samalla astui voimaan uusi sopimus. Yya-sopimus korvattiin 27.7.1992 asetuksella Suomen ja Venäjän federaation suhteiden perusteista tehdyllä sopimuksella. Sen 3. artikla kuuluu: ”Sopimusosapuolet sitoutuvat säilyttämään yhteisen rajansa hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen.”
4. artikla: ”Sopimuspuolet pidättyvät voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä toisen osapuolen alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan ja selvittävät keskinäiset riitansa rauhanomaisin keinoin YK:n peruskirjan ja Etykin päätösasiakirjan sekä muiden Etyk-asiakirjojen mukaisesti.
Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.”
5. artikla: ”Tilanteissa, joissa kansainvälinen rauha ja turvallisuus tai erityisesti jommankumman sopimuspuolen turvallisuus ovat vaarantuneet, Suomi ja Venäjä ovat tarvittaessa yhteydessä keskenään YK:n ja Etykin tarjoamien keinojen käyttämiseksi ristiriidan selvittämiseen.”
Tutulta tuntuu ja hyvä niin. Vain Saksan nimi puuttuu, ja niinhän Koivistokin silloin 1990 katsoi, että Saksa koskeva maininta vanhassa Yya-sopimuksessa oli vanhentunut.
Tätä uuttakaan sopimusta eivät kaikki Suomessa sulata. Erkki Tuomioja sanoi Geopoliittisen seuran seminaarissa 2018, että ulko- ja puolustusministereille ja heidän ministeriöittensä virkamiehille näyttää olevan vaikeata huomioida eduskunnan hyväksymää linjausta siitä, ettei Suomi salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan. (Ulkoministeri oli tuolloin Timo Soini ja puolustusministeri Jussi Niinistö.)
Puhumattakaan siis vanhan Yya-sopimuksen haukkumisesta. Se kuitenkin edusti täydellisesti uutta rauhanomaista politiikkaa raskaiden sotatappioiden jälkeen. Kuten Suomen suurlähettiläänä Moskovassa toiminut Heikki Talvitie on sanonut, ”Suomella ei ollut mitään syytä riskeerata, ettei vaan lisää hävittäisi. Virallinen ulkopolitiikkamme oli totta kai rajoittavaa, mutta päämäärän vuoksi en nähnyt siinä ongelmaa.” (80-vuotishaastattelu HS 3.9.2019)
kari.naskinen@gmail.com
Yya-sopimus allekirjoitettiin keväällä 1948 Moskovassa, jossa neuvotteluja Suomen puolelta johti pääministeri Mauno Pekkala (SKDL), mutta pääjehuna oli kuitenkin Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen. Lisäksi presidentti J.K. Paasikiven nimittämässä delegaatiossa olivat ulkoministerit Reinhold Svento (SKDL) ja Carl Enckell (virkamies), sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) sekä kansanedustajat Onni Peltonen (SDP) ja J.O. Söderhjelm (RKP). Sopimuksen irtisanominen kävi yksinkertaisemmin, kun presidentti Mauno Koivisto syksyllä 1990 saneli valtioneuvoston Yya-sopimusta koskevan lauselman, joka käytännössä tarkoitti sopimuksen lopettamista.
Virallisesti Yya-sopimus purettiin heinäkuussa 1992, jolloin samalla astui voimaan uusi sopimus. Yya-sopimus korvattiin 27.7.1992 asetuksella Suomen ja Venäjän federaation suhteiden perusteista tehdyllä sopimuksella. Sen 3. artikla kuuluu: ”Sopimusosapuolet sitoutuvat säilyttämään yhteisen rajansa hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen.”
4. artikla: ”Sopimuspuolet pidättyvät voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä toisen osapuolen alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan ja selvittävät keskinäiset riitansa rauhanomaisin keinoin YK:n peruskirjan ja Etykin päätösasiakirjan sekä muiden Etyk-asiakirjojen mukaisesti.
Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.”
5. artikla: ”Tilanteissa, joissa kansainvälinen rauha ja turvallisuus tai erityisesti jommankumman sopimuspuolen turvallisuus ovat vaarantuneet, Suomi ja Venäjä ovat tarvittaessa yhteydessä keskenään YK:n ja Etykin tarjoamien keinojen käyttämiseksi ristiriidan selvittämiseen.”
Tutulta tuntuu ja hyvä niin. Vain Saksan nimi puuttuu, ja niinhän Koivistokin silloin 1990 katsoi, että Saksa koskeva maininta vanhassa Yya-sopimuksessa oli vanhentunut.
Tätä uuttakaan sopimusta eivät kaikki Suomessa sulata. Erkki Tuomioja sanoi Geopoliittisen seuran seminaarissa 2018, että ulko- ja puolustusministereille ja heidän ministeriöittensä virkamiehille näyttää olevan vaikeata huomioida eduskunnan hyväksymää linjausta siitä, ettei Suomi salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan. (Ulkoministeri oli tuolloin Timo Soini ja puolustusministeri Jussi Niinistö.)
Puhumattakaan siis vanhan Yya-sopimuksen haukkumisesta. Se kuitenkin edusti täydellisesti uutta rauhanomaista politiikkaa raskaiden sotatappioiden jälkeen. Kuten Suomen suurlähettiläänä Moskovassa toiminut Heikki Talvitie on sanonut, ”Suomella ei ollut mitään syytä riskeerata, ettei vaan lisää hävittäisi. Virallinen ulkopolitiikkamme oli totta kai rajoittavaa, mutta päämäärän vuoksi en nähnyt siinä ongelmaa.” (80-vuotishaastattelu HS 3.9.2019)
kari.naskinen@gmail.com
