Televisiosta tulee keskiviikkona iltapäivällä Aarne Tarkaksen (1923 - 1976) ohjaama elokuva Naiset jotka minulle annoit (1962). Se on yksi hänen harvoista
vakavien aiheiden elokuvistaan, jonka käsikirjoituksen Tarkas teki nimenomaan Rauha Rentolaa varten. Roolissaan Rauha
Rentola on ikääntyvä ja alkoholisoituva näyttelijä, jonka ongelmia lisää
aviomiehensä menettäminen toiselle naiselle. Rauha Rentolan valintaan vaikutti
sekin, että hän oli juuri saanut Jussi-palkinnon Toivo Särkän ohjaamasta elokuvasta Me (1961).
Tarkas ohjasi melko lyhyeksi jääneellä urallaan 33 elokuvaa, joista tällaisia vakavia oli seitsemän, kuten suomalaisen elokuvan paras historioitsija Kari Uusitalo Tarkaksen elämäkertakirjassaan laskee. Omimmalla alueellaan Tarkas oli tehdessään sotilasfarsseja ja muita hupielokuvia. Ainoan Jussi-patsaan hänen elokuvistaan sai Uljas Kandolin Kovanaaman (1954) miessivuosasta.
Aarne Tarkas ei tavoitellut suuria taiteellisia voittoja. Tärkeintä oli, että katsojia tuli ja että he viihtyivät. Kun Francois Truffaut 1960-luvulla kävi Suomessa, ei Tarkas tuosta ranskalaisen uuden aallon suurnimestä välittänyt. Truffautia haastateltiin televisiossa, jossa Tarkas oli tekemässä omaa viihdeohjelmaansa. Joku kysyi Tarkakselta, haluaisiko hän tavata kuuluisan kollegansa, Tarkas teki lähtöä ja vastasi: ”Ei, mun pitää mennä kotiin syömään. Mutta sano pojalle terveisiä minulta. Kyllä se on oikeilla jäljillä.”
Populaarikulttuurista tohtoriksi väitellyt Markku Koski kirjoitti Filmihullussa 1/1977, että ”liekö Tarkaksen harvoja kontaktejaan suomalaiseen kulttuurielämään ollut, kun hän tapasi Kalle Holmbergin sattumalta ravintola Kuopan vessassa sunnuntaiaamuna klo 8 vuonna 1974”.
Tarkaksen elokuvat joka tapauksessa vetivät yleisöä, joskin television ilmaantuminen teki sitten ison loven hänen kuin muidenkin elokuvien katsojatuloihin. Tarkas teki elokuvistaan hauskoja ja vauhdikkaita. Hänen lempinimensäkin ”Paukku-Arska” tuli siitä, että aina kun mahdollista oli, piti elokuviin ujuttaa tappeluita ja ampumistakin, jos suinkin juoni salli.
Aina oli kiinni rahasta. Elokuvia piti tehdä pienin tuotantokustannuksin, sillä pienessä maassa lipputulot jäivät pieniksi. Elokuvia oli myös tehtävä paljon, jotta tulovirtaakin oli koko ajan. T.J. Särkän Suomen Filmiteollisuus Oy:n Naiset jotka minulle annoit tuli teattereihin viidessä kaupungissa 17.8.1962. vain kaksi viikkoa aiemmin oli pantu ensi-iltaan Tarkaksen ohjaama Hän varasti elämän.
”Kysymys ei ole siitä mitä esitetään, vaan miten. Ei tulisi kalliimmaksi, vaikka tällaisen filmin valmistaisi hyvin”, sanoi Tarkas Muhoksen Mimmin (1952) valmistuttua.
Joskus piti budjettia kuitenkin venyttää, jotta saatiin tarvittava kohtaus filmatuksi ulkomailla. Kerran Tarkaksen pieni filmiryhmä oli Pariisissa, Tarkas kertoi: ”Me aloimme kävellä kohti hotellia kamerat olalla ja muutenkin kuin kuormatut kamelit. Matkalla ohitimme Metro-Goldwyn-Mayerin filmausryhmän, joka niin ikään kuvasi Pariisissa. Heillä oli hieman toisenlainen ryhmä kuin meillä, autoja oli viitisenkymmentä ja porukkaa pataljoonan verran.
Koska näyttelijöitäkin oli varaa palkata vain minimimäärä, oli Tarkas itsekin hyvin usein pienissä sivuosissa, niin myös tänään telkkarissa tulevassa elokuvassa. Tämän jutun kuva on Tarkaksen viimeisen elokuva Johan nyt on markkinat (1966) kuvaustauolta, vasemmalta Aarne Tarkas, Jarno Hiilloskorpi, kuvaussihteeri Heidi Aaltonen, Ismo Kallio ja kuvaaja Olavi Tuomi.
Koski kirjoitti, että Tarkaksesta oli hänen eläessään tapana puhua ja kirjoittaa sivulauseissa. Hänen vakavatkin elokuvansa teilattiin, koska eiväthän elokuvakriitikot voineet ymmärtää kevyiden viihdefilmien tekijää aidan väärälle puolelle.
Nyt nähtävästä elokuvastakin kriitikot kirjoittivat, että se on pinnallinen, puolivillainen, möhkälemäinen teelmä ja dialogiltaan kurjinta luokkaa.
”Tarkakselle oli raskauttavaa se, ettei hänellä koskaan ollut synneistä vapauttavaa turvapaikkaa - - - eikä voinut sateen sattuessa kirmaista suojaan Kansallisteatteriin”, kirjoitti Koski. Piti vain painaa pitkää päivää. Elokuvien jälkeen Tarkas siirtyi television puolelle, jossa hänet parhaat meriittinsä tulivat Mainos-tv:n viihdeohjelmien tekijänä (Kuukauden rapsodia, Ilmasilta, Kuten haluatte jne.)
kari.naskinen@gmail.com
Tarkas ohjasi melko lyhyeksi jääneellä urallaan 33 elokuvaa, joista tällaisia vakavia oli seitsemän, kuten suomalaisen elokuvan paras historioitsija Kari Uusitalo Tarkaksen elämäkertakirjassaan laskee. Omimmalla alueellaan Tarkas oli tehdessään sotilasfarsseja ja muita hupielokuvia. Ainoan Jussi-patsaan hänen elokuvistaan sai Uljas Kandolin Kovanaaman (1954) miessivuosasta.
Aarne Tarkas ei tavoitellut suuria taiteellisia voittoja. Tärkeintä oli, että katsojia tuli ja että he viihtyivät. Kun Francois Truffaut 1960-luvulla kävi Suomessa, ei Tarkas tuosta ranskalaisen uuden aallon suurnimestä välittänyt. Truffautia haastateltiin televisiossa, jossa Tarkas oli tekemässä omaa viihdeohjelmaansa. Joku kysyi Tarkakselta, haluaisiko hän tavata kuuluisan kollegansa, Tarkas teki lähtöä ja vastasi: ”Ei, mun pitää mennä kotiin syömään. Mutta sano pojalle terveisiä minulta. Kyllä se on oikeilla jäljillä.”
Populaarikulttuurista tohtoriksi väitellyt Markku Koski kirjoitti Filmihullussa 1/1977, että ”liekö Tarkaksen harvoja kontaktejaan suomalaiseen kulttuurielämään ollut, kun hän tapasi Kalle Holmbergin sattumalta ravintola Kuopan vessassa sunnuntaiaamuna klo 8 vuonna 1974”.
Tarkaksen elokuvat joka tapauksessa vetivät yleisöä, joskin television ilmaantuminen teki sitten ison loven hänen kuin muidenkin elokuvien katsojatuloihin. Tarkas teki elokuvistaan hauskoja ja vauhdikkaita. Hänen lempinimensäkin ”Paukku-Arska” tuli siitä, että aina kun mahdollista oli, piti elokuviin ujuttaa tappeluita ja ampumistakin, jos suinkin juoni salli.
Aina oli kiinni rahasta. Elokuvia piti tehdä pienin tuotantokustannuksin, sillä pienessä maassa lipputulot jäivät pieniksi. Elokuvia oli myös tehtävä paljon, jotta tulovirtaakin oli koko ajan. T.J. Särkän Suomen Filmiteollisuus Oy:n Naiset jotka minulle annoit tuli teattereihin viidessä kaupungissa 17.8.1962. vain kaksi viikkoa aiemmin oli pantu ensi-iltaan Tarkaksen ohjaama Hän varasti elämän.
”Kysymys ei ole siitä mitä esitetään, vaan miten. Ei tulisi kalliimmaksi, vaikka tällaisen filmin valmistaisi hyvin”, sanoi Tarkas Muhoksen Mimmin (1952) valmistuttua.
Joskus piti budjettia kuitenkin venyttää, jotta saatiin tarvittava kohtaus filmatuksi ulkomailla. Kerran Tarkaksen pieni filmiryhmä oli Pariisissa, Tarkas kertoi: ”Me aloimme kävellä kohti hotellia kamerat olalla ja muutenkin kuin kuormatut kamelit. Matkalla ohitimme Metro-Goldwyn-Mayerin filmausryhmän, joka niin ikään kuvasi Pariisissa. Heillä oli hieman toisenlainen ryhmä kuin meillä, autoja oli viitisenkymmentä ja porukkaa pataljoonan verran.
Koska näyttelijöitäkin oli varaa palkata vain minimimäärä, oli Tarkas itsekin hyvin usein pienissä sivuosissa, niin myös tänään telkkarissa tulevassa elokuvassa. Tämän jutun kuva on Tarkaksen viimeisen elokuva Johan nyt on markkinat (1966) kuvaustauolta, vasemmalta Aarne Tarkas, Jarno Hiilloskorpi, kuvaussihteeri Heidi Aaltonen, Ismo Kallio ja kuvaaja Olavi Tuomi.
Koski kirjoitti, että Tarkaksesta oli hänen eläessään tapana puhua ja kirjoittaa sivulauseissa. Hänen vakavatkin elokuvansa teilattiin, koska eiväthän elokuvakriitikot voineet ymmärtää kevyiden viihdefilmien tekijää aidan väärälle puolelle.
Nyt nähtävästä elokuvastakin kriitikot kirjoittivat, että se on pinnallinen, puolivillainen, möhkälemäinen teelmä ja dialogiltaan kurjinta luokkaa.
”Tarkakselle oli raskauttavaa se, ettei hänellä koskaan ollut synneistä vapauttavaa turvapaikkaa - - - eikä voinut sateen sattuessa kirmaista suojaan Kansallisteatteriin”, kirjoitti Koski. Piti vain painaa pitkää päivää. Elokuvien jälkeen Tarkas siirtyi television puolelle, jossa hänet parhaat meriittinsä tulivat Mainos-tv:n viihdeohjelmien tekijänä (Kuukauden rapsodia, Ilmasilta, Kuten haluatte jne.)
kari.naskinen@gmail.com
